Tuo ääni hiveli Matias Niileksen korvaa. Iida puhui noin, kun oli oikein hyvillään. Hän näytteli pikku tyttöä.
Matias Niiles tunsi tuon kaiken niin hyvästi. Sitä oli joskus ollut hupainen nähdä. Ja menihän tuo nytkin. Hän painahdutti kerran, pari, ja lapio upposi terää myöten.
— Sinä olet vahva, Matias Niiles, lausui tyttö ihaillen.
Mitäpä sillä oli väliä. Tyttö kuitenkin meni… muutti pois.
— Nyt se on irti. Nyt minä kannan nämä hautuumaalle.
— Minä kannan omani! huudahti tyttö ja hänen silmänsä säteilivät.
— Et sinä jaksa.
Tyttö yritti, mutta luopui heti.
— Multa painaa kovin paljon.
— Arvasinhan minä. Tule muassa, niin minä haen sitten omani.