Hän oli käynyt niin kumman turtuneeksi.
V
Matias Niiles kaivaa hiessäpäin. Hänen piti saada irroitetuksi maasta puolikasvuinen koivu, niin etteivät sen juuret loukkaantuisi.
Hän keskeyttää työnsä ja katselee ympärilleen. Niin… nyt oli juhannusyö, Lapin kirkkain, valoisin yö. Avaruus hohti ihmeellisen kuulakkaana. Tuntui, kuin olisi sininen vaippa, joka päivällä verhosi taivaan, vedetty syrjään, ja ainoastaan ohut läpikuultava harso nyt peittänyt sen. Saattoi kuvitella, että tuon harsoseinän takana asuivat autuaat, jotka nyt kirkkaana kesäyönä katselivat maan päälle nähdäkseen, miltä siellä näytti. Ja ihanalta näytti maankin päällä. Jokisuvanto kimalteli kuin kultainen peili; rantakaislikko ja koivut joen rannalla kylpivät kellanhohteisessa valossa, joka omituisella tavalla muutti niiden ääriviivoja: näytti siltä, kuin olisi koivujen välissä risteillyt lasisia holvikäytäviä, ohuen-ohutseinäisiä, hauraan-hauraita, valmiita henkäyksestäkin särkymään. Missään ei näkynyt varjoja. Rantakaislikkokaan ei näyttänyt tarjoavan suojaa sorsanpoikueelle, joka nukkui sen keskellä. Tuo salaperäinen kesäyön kirkkaus tunkeusi joka paikkaan, esineitten sisäänkin. Siltä ainakin tuntui, kun katseli kirkontornia. Se oli kuin jollakin tavoin henkevöittynyt, käynyt hauraaksi. Kesäyövalo loihti esiin sen sisimmän… sen ajatuksen, — jos niin tahtoi sanoa. — Tänä hetkenä Matias Niiles välittömästi tunsi, että torni oli vertaus ihmisen ikuisesta ikävästä ja pyrkimyksestä ylöspäin.
Tällaisena valoisana kesäisen keskiyön hetkenä, jolloin luonto oli hiljaa, lintujen laulukin vaiennut, tuntui ihmiselämä vaihteluineen toisarvoiselta… sellainenkin tosiasia, että oli erottava rakkaasta ystävästä. Se ei synnyttänyt tuskaa. Sydänkin oli vaiti nyt… kun iankaikkisuus viivähti mailla. Saattoi hyvin antautua sellaisen ajatuksen valtaan, että — — — erään nimismiehen tytär lähti, — tytär, jonka kanssa oli monta hauskaa hetkeä vietetty… joka oli sanonut rakastavansa… ja oli kai rakastanutkin… mutta joka nyt joka tapauksessa lähti… muutti pois. Tuo ajatus kuljetti muassaan tyynesti, tasaisesti kuin virta, joka kullanhohteisena soljui tuossa ohitse, välkähdyttäen jotakin kohtaa peilipinnastaan kirkkaammin kuin toista. Samalla tavalla välkähdytti äskenmainittu ajatuskin matkansa varrella jotakin muistojen kohtaa kirkkaammin kuin toista. Sukelsi mieleen joku kasvojen ilme, puoliavoimen suun piirteet… joku katse, äänensävy, joku erikoinen paikka, jossa he olivat tavanneet, joku erikoinen hetki tuossa erikoisessa paikassa. Kaikki tämä oli välkähtelyä, jolla ajatus matkansa varrella leikki. — Mutta — niinkuin tuolla etempänä odotti kurkkio, koski, jossa virran tyyneys häiriintyi, loppui… vaihtuen hurjaksi taisteluksi kalliopaasia vastaan, niin odotti häntäkin, Matias Niilestä, tuska jossakin tien varrella edessäpäin… ehkä hyvinkin lähellä… tuska, jonka aiheutti tämä ero… tämä muistokoivujen istutus… kaikki…
Iida työskenteli parin sylen päässä. Hänellä oli yllä lyhyt, ruudukas hame ja Matias Niiles näki hänen kauniit pohkeensa. Se oli terve tyttö tämä Iida… terve ja voimakas, mutta sittenkin näytti Matias Niileksestä siltä, ettei hän jaksanut lapiotaan kyllin syvälle pistää.
— Älä katkaise juuria, Iida!
Tyttö kääntyi päin. Hän oli kaunis, punaisine, hehkuvine poskineen. Hiussuortuva oli valahtanut otsalle. Hän näytti somalta tavallinen maalaistyttöjen liina päässään.
— Täytyy pistää syvältä, muuten katkeavat juuret liian pahoin. Mutta — hän ei ajatellut niinkään paljon koivua. Hän ajatteli itseään.
— Kyllähän minä koetin, mutta en jaksanut.