Ei Matias Niiles ollut sellaisesta miehestä ennen kuullut. Iida oli lukenut kaikki… italialaiset runoilijat ja muut… Tantte? Niinkö se Iida sanoi?
— Dante.
Kyllähän Matias Niiles sen nyt osasi lausua. Heillä, niilesläisillähän oli helppo lausua d — ja siitähän kyläläiset heitä pilkkasivat.
— Sinun olisi pitänyt saada käydä koulua, Matias Niiles. Sinusta olisi voinut tulla vaikka runoilija.
Miksi Iida nyt noin puhui? Ennen hän oli aina nauranut koulunkäynnille. Hänelle oli riittänyt vain se, että hän, Matias Niiles, tunsi poronmerkit ja osasi heittää suopunkia. Sitäpaitsi hänellä oli kuulemma sydäntä enemmän kuin monella oppineella, oli Iida kerran sanonut. Miten lie, mutta sittenkin tuntui pahalta, että Iida nyt… tänä hetkenä puhui koulunkäynnistä.
— Miksi olet niin surullinen, Matias Niiles? Loukkasiko sinua se, mitä sanoin koulunkäynnistä? En minä totta tarkoittanut. Kuule, Matias Niiles, en minä totta tarkoittanut. Sinä olet minulle kyllin hyvä sellaisena kuin olet.
Hän kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja painoi poskensa tämän poskea vasten.
Niin, niin, tässä oli sitten loppu. Matias Niiles tunsi sen. Mutta — siitä huolimatta hän kyllä saattoi tulla istuttamaan koivuja hautuumaalle.
— Juhannusyönäkö sinä sanoit?
— Niin… juhannusyönä.