— En, sanoi Matias Niiles. — Minä ajattelin vain, että ne ovat parempaa lajia. Ne ovat solkikoivuja jotavastoin nuo meidän rinteellämme kasvavat ovat vain hieskoivuja. Solkikoivu on kauniimpi.
Se täytyi Iidankin myöntää. He sopivat siis siitä, että otettaisiin
Matias Niileksen ehdottamasta paikasta.
He keskustelivat vielä pitkän aikaa ja tulevaisuus rupesi kirkastumaan. Eron katkeruus ei tuntunut enää niin pistävältä. Istuivathan he vanhassa, rakkaaksi käyneessä paikassa, jossa olivat lukemattomia kertoja toisensa kohdanneet ja kuiskineet toisilleen helliä sanoja. Kaikki nämä monet hellät sanat heräsivät taas eloon. Se oli heidän ääntensä sointu, tuo nuori ja riemuitseva, joka herätti ne henkiin, ja entisten suudelmien kanssa ne karkeloivat nyt heidän ympärillään. »Armas! armas! rakas! rakas!» Eivätkö he olleet sanoneet niin? Olivat kyllä. Nämä tänä hetkenä lausutut tuntuivat jollakin tavoin väsähtäneiltä. Niissä ei ollut entistä välittömyyttä, tuota purkautuvan sydämen kuohuvaa voimaa. Siltä ainakin Iidasta tuntui. Ne muuttuivat karstaksi, jota tuulen henkäys silloin tällöin pudotteli heidän päälleen, — tai heinänhelpeiksi, joita oli sikin soitin lattialla. — Täällä oli käynyt pappilan Nilsa, se pahkaposkinen, ruma mies, joka aina mulkoili ympärilleen pahaenteisesti, ja jota kyläläiset pitivät noitana. Täällä olivat hypelleet papin lapset, nuo iloiset velikullat, jotka eivät surreet huomispäivästä. Ne olivat huhtoneet täällä, syytäen sekaisin kaikki heidän hellät ja rakkaat muistonsa. Täällä oli loikonut pappilan maisteri tyynen ja kylmän näköisenä ja tuijottanut naurettaviksi heidän entiset elämyksensä. Kyllähän koko kylä tiesi, että nimismiehentyttärellä ja Näköala-Niileksen pojanpojalla oli vispilän kauppaa keskenään. Täällä oli joskus istuskellut kauppiaan poika pappilan kotiopettajattaren kanssa ja sanonut: »Goodbye!» Eikö se merkinnyt samaa kuin että kyllä tunnetaan se tavara. Sitä on maailmassa eniten ja se on sangen helppohintaista, vaikka sitä kehutaankin.
— Pappilan Nilsa on taas jättänyt suuren joukon periä, lausui Matias
Niiles yht'äkkiä, katkaisten Iidan mietteet.
Se tuntui pahalta. Oli aivan, kuin olisi Matias Niiles ajatellut, että heinää kasvoi joka kesä. Ei väliä siis, vaikka sitä hiukan haaskattiinkin…
Mutta ei, ei! Hajuheinä tuoksui yhtä väkevänä kuin ennenkin. Niin kauvan kuin hän, Iida, eläisi, muistaisi hän aina tämän tuoksun. Se toisi hänelle mieleen tämän hetken, jonka hän nyt istui tässä Matias Niileksen vieressä, puhellen paluustaan. Tuo tuoksu ei antaisi hänelle rauhaa, ennenkuin hän palaisi. Ja hän palaisi, siitä hän nyt taas oli varma.
Hän sitoi heinistä seppeleen ja laski sen Matias Niileksen päähän.
Kas, näin minä kruunaan sinut, Matias Niiles! lausui hän.
Mutta pojan otsaa pistivät kuivat korrenpäät. Hän otti seppeleen käteensä ja pyöritteli sitä syviin mietteisiin vaipuneena.
— Mikset antanut sen olla, Matias Niiles? Se sopi sinulle hyvin. Tiedätkö, ketä sinä muistutit? Erästä kuuluisaa italialaista runoilijaa, Dantea, josta luimme koulussa. Sinulla on samanlainen otsa kuin hänellä. Ja leuka. Niin… leuka etenkin…