Kyllähän Matias Niiles sen muisti. Se oli sanottu sinä iltana, jolloin hän oli ehdottanut pakoa. Silloin paistoi kuu ja nyt aurinko; silloin oli talvi ja nyt kevät. Mutta Matias Niiles olisi halunnut saada takaisin sen illan, sen talven. Sehän oli viime talvi.
— Ja tuonne sinä aioit panna reenjaluspuusi. Muistatko, Matias Niiles?
Kyllähän Matias Niiles senkin muisti. Tuntui vain kovin surulliselta, kun Iida nyt siitä puhui. Hän silmäsi mustuneita orsia. Pirtin poikki juokseva oli hiukan vääntynyt kallelleen, niin että pitkittäin kulkevan päitä kannatti vain poikittain juoksevan alareuna.
— He voivat pudota minä hetkenä hyvänsä, sanoi hän.
He siirtyivät vaistomaisesti toiseen paikkaan.
— Mutta kuule, mistä otamme ne koivut, joista äsken mainitsin? Teidän rinteellänne, siellä navetan takana, on kaksi oikein kaunista. Otetaan ne, Matias Niiles.
Poika tiesi paremman paikan.
— Otetaan joen rannalta, hautuumaan kohdalta, niin on helpompi kuljettaa.
Tyttö nauroi ja pudisti päätään.
— Kas… sinä lasket jo vaivoja.