Enkeli kuului sekoittaneen veden. Heh, eiköhän ollut juttua koko kertomus? Miten se nyt enkeli …? Eiköhän niillä ollut parempiakin tehtäviä… silloin niinkuin nytkin…? Eipähän nykyään kuultu, että enkelit olisivat sellaista tehneet. Mutta … kukatiesi… koska niin vakavana seisoi Suvannon Kalle ja hän oli sentään päisevä mies. Ja vakavalta näytti rovastikin.
Suvannon Kalle marssi paikoilleen kuin mies, joka on lunastanut kunnankuittinsa, ja rovasti painui katselemaan kirkonkirjaa. Vanha katekeetta, koulumies, istui pöydän päässä katekismus kourassa, heilutellen mietteissään päätään. Siinä se vasta oli järkimies.
— Jaha… on taittukin sitten luettaa koko kinkerikunta.
Vanha-Pieti huokasi helpoituksesta. Olipa hyvä, että loppui. Pääsi hänkin asioimaan talon isännän kanssa. Oikealla ajallapa hän sentään oli tullutkin.
Rovasti silmäili penkkiä, jolla Pieti istui. Eihän vain aikonut…? Pieti kumartui katsomaan molemmille sivuilleen, kuin tutkiakseen, olisiko ketään jäänyt luettamatta. Hän olisi nyt kovin mielellään auttanut rovastia.
Joko se tämä Tonnan poika on lukenut? kysäisi hän, osoittaen vieressään istuvaa puolikasvuista poikaa ja katsoen rovastia kulmainsa alta.
Kyllä se luki jo äsken.
— Jaa-a.
Pieti nyökkäsi kunnioittavasti. Rovastipa sen tiesi. Hän, Pieti, olikin vasta tullut. Se kun hän vain arveli, että oliko mahdollisesti jo lukenut… tämä Tonnan poika.
Kyllä… mutta mitenkä sen Pietin laita oli? Jokohan luettaisiin?