Rovasti katseli hymyillen Pietiä, selaillen edessään olevaa Uutta
Testamenttia.
— Niin… jospa Pietikin tulisi lukemaan.
Pieti katseli hämmästyneenä ympärilleen. Olipa tämä nyt… Leikiltä tuntui tämän rinnalla käräjätuvassa olo. Siellä oli sentään kysymys toisenlaisista merkeistä… poronmerkeistä… ja niitä saattoi sentään aina tulkita tilanteen mukaan. »Iso sana» ja »pikku sana»… niistähän poromiehet keskenään riitelivät ja käräjöivätkin. Mutta — rovastin Uudessa Testamentissa olivat kaikki »sanat» outoja. Hyvä isä sentään, kun ei mies ollut koskaan kirjaintakaan tuntenut. Se pakkasi jo hämmästyttämään.
Pyöritellen lakkia kourassaan taapersi Pieti pöydän ääreen. Hän katsahti rovastiin kuin armoa anoen. Jos se ei olisi ollut niin vähäkuulonen, olisi sille saattanut suhauttaa, että »saat poronpaistin jos päästät.» Hänellä oli niitä naapuritalossa kymmenittäin. Niitä hän oikeastaan oli tullutkin myymään. Mutta — nyt ei ollut kysymys poronpaisteista.
— Ei ole laseja, huomautti Pieti koettaen hymyillä. — Minulta särkyivät äskettäin enkä ole vielä uusia saanut…
— Täältä saa Pieti lasit.
Puolikymmentä kättä kurottautui Pietiä kohti. Pieti otti lähinnä istujalta.
— Kun olisivat käyvät, niin hätäkö tässä…
Pieti asetti lasit nenälleen ja tarkasteli kovettunutta kämmentään.
— Eivät nämä käy.