Rovasti-vainaja oli jälleen vaipunut mietteisiinsä. Hän ei ollut vastannut mitään. Silloin tällöin hän oli vain pudistanut päätään ja mutissut jotakin itsekseen. Erkki-Antti ei ollut päässyt selvyyteen, mitä hän oli tarkoittanut.
Mutta siitä oli ennen kaikkea saatava selvä. Koituiko sieluille vaaraa vertauspuheen yksinomaisesta Raamatun tekstiin sovelluttamisesta vai ei? Se oli tärkeä kysymys, tärkeimmistä tärkein. Se oli elinkysymys kerrassaan. Hän, Erkki-Antti Juhonpieti, oli saarnaaja ja hänen oli kerta seisottava ikuisen Tuomarin edessä vastaamassa sieluista, joille hän täällä, näitten maitten päällä oli elämän sanaa julistanut.
Hän riuhtaisi hevosensa juoksuun. Se nosti päänsä pystyyn ja korskahteli pahaenteisesti. Erkki-Anttia puistatti. Tuntui, kuin olisi kiveliö ollut täynnä hiipiviä olentoja, jotka hakivat jotakin. Mitä ne hakivat? Vastausta hänen sydäntänsä polttavaan kysymykseen.
Erkki-Antti katsahti taaksensa. Hänestä näytti, kuin astuskelisi hänen perässään hirmuisen pitkä mies, jolla oli naavainen parta ja lumikinos pään päällä. Jättiläinen viittoi ja huitoi käsillään. Missä on Laestadius, johtajamme, joka vei meidät taisteluun synnin valtoja vastaan? Olemme taas vangitut vertauksen vuoreen ja voimia vailla. Tuskin jaksan heittää tämän kinoksen sinne saakka… Ja ennen löin tainnoksiin tuvan täyden kansaa yhdellä käden liikkeellä vain. Minun nimeni on Hurmio…!
Jättiläinen otti lumikinoksen päänsä päältä ja heitti sen Erkki-Anttia kohti. Tämä huudahti, ollen saada halvauksen siinä paikassa. Hänen niskaansa putosi valtainen lumimöhkäle.
Sen verran ehti Erkki-Antti kuitenkin huomata, että lumimöhkäle oli pudonnut männyn oksalta, jonka alitse hän juuri ajoi. Hevosen pää oli sattunut siihen ja pannut oksan heilumaan. Se ehti parahiksi pudottaa lumensa Erkki-Antin niskaan.
Erkki-Antti pudisti lumen päältään ja löi hevosta selkään. Hän oli kuin kuoleman hädässä. Kylmiä vesipisaroita valui pitkin selkäpiitä ja otsalle kihosi tuskan hiki. Onneksi poikkesi tie joelle, pois pahaenteisestä metsästä. Erkki-Antti hengähti helpoituksesta. Täällä oli parempi ajaa, kun oli tasaista ja muutenkin väljempää.
Metsän takaa kohosi esiin kuun laita suurena, veripunaisena, valaen kelmeää hohdettaan pitkin joen uomaa.
Kuka johtaa Herran seurakuntaa tässä kauhujen maassa? ajatteli Erkki-Antti, suistaen hevosensa juoksuun. Kuka antaisi vastauksen tuohon sydäntä polttavaan kysymykseen? Vertaus, vertaus! Oliko kaikki vertausta vain, vai eikö ollut…? Erkki-Anttia puistatti. Hän halusi mitä pikimmin päästä lähimpään taloon, sillä äskeinen näky oli järkyttänyt häntä suuresti.
Mutta taloon oli vielä matkaa. Kuu nousi ylemmäs, valaisten nyt kirkkaasti jokilaakson. Metsä seisoi synkkänä molemmilla rannoilla. Puut olivat kuin vartiota pitäviä vainajia.. Oli suunnilleen puolenyön aika Otavan asennosta päättäen. Erkki-Anttia raukaisi. Hän vaipui unenhorroksiin ja näki näyn.