Erkki-Antti oli syvästi murheellinen. Hän suri vilpittömästi rovasti-vainajan kuolemaa. Mutta hänellä oli toinenkin huoli.
Hän muisteli viimeistä keskusteluaan rovastivainajan kanssa. He olivat istuneet Saivomuotkassa Saivon Petterin pienessä, hiljaisessa kamarissa. Pöydällä oli palanut porsliinikupuinen lamppu, valaisten vaisusti huoneen vaatimatonta kalustoa. Rovasti-vainaja oli istunut pöydän päässä syviin mietteisiin vaipuneena. Silloin hän oli esittänyt kysymyksensä, josta keskustelu oli alkunsa saanut.
Saiko Raamattua selittää historiallisesti vai oliko kaikki vertausta vain?
Muutamien puhuvaisten miesten kanssa oli kysymyksestä viime aikoina tiukasti väitelty. Oli toisia, jotka seisoivat vertauksen puolella, toiset taas vastustivat sen yksinomaista sovelluttamista. »Siitä on sieluille vaara», sanoivat he.
Rovasti-vainaja oli katsonut häntä pitkään kuin muista maailmoista.
Hänellä oli sellainen omituinen tapa ja se oli aina tehnyt
Erkki-Anttiin kummallisen, oudon vaikutuksen. Oli, kuin olisi
iankaikkisuus siivillään koskettanut häntä.
»En tiedä», oli hän viimein vastannut. »Olen itsekin sitä kysymystä monesti aprikoinut. Minun täytyy tunnustaa, etten tiedä…»
Mutta yht'äkkiä hän oli innostunut puhumaan. Hänen katseensa oli kirkastunut, otsalla oli säteillyt päivä. Hän oli istunut pöydän päässä kuin ilmielävä vertaus — vertaus miehestä, joka mielenmasennuksesta ja pettymyksistään huolimatta laski henkensä lentoon.
»Minä rakastan vertausta. Se on kuin lokki, joka kauniina kaartelee meren ulapan yllä. Silloin tällöin se pyyhkäisee siivellään vedenpintaa… Niin kaartelee vertauskin ihmiselämän yllä. Ja vähä väliä se löytää liittymäkohtia itse tosi elämään. Sellaisina hetkinä tulevat sielut lohdutetuiksi…»
Hän oli kuunnellut henkeä pidättäen. Rovastivainaja oli puhunut kauniisti, lennokkaasti. Hän oli runoilija, tuo lyhyt, tanakka mies, jonka pitkänsoikeilla kasvoilla kajasti toisinaan taivaallinen kirkkaus…
Mutta — sielujen vaara? Miten oli sen asian laita?