Nuori pari astuu onnellisena Poikelan emännän perässä pihan poikki pirttiin.
Erkki-Antti Juhonpietin näky
Erkki-Antti Juhonpieti, puhuvainen mies, ajeli Muonionjoen vartta alaspäin ja oli sangen murheellinen. Illalla kesken seurojenpidon oli Muoniovaaraan tuotu sana, että Laestadius oli kuollut. Se oli iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta ja herättänyt voimallisen valitushuudon seuraväen keskuudessa Muoniovaaran avarassa pirtissä. Seurat oli täytynyt lopettaa, sillä murheen ääni ei ollut lakannut kuulumasta, vaikka Erkki-Antti oli odotellutkin jonkun aikaa. Päinvastoin se oli yltynyt heti, kun hän vain oli sanankin sanonut. Lopuksi oli liikutus vallannut saarnamiehenkin, niin ettei hän olisi saattanutkaan puhua, vaikka olisi halunnutkin. — Seuraväen mukana lähti murheen sanoma lentämään ylt'ympäri laajan kiveliön. Se oli yks' kaks' Suomen puolella, poikki »väylän», liittyen siellä kauppiaan pihalla kuormiaan laittelevan ylimaan miehen matkaan ja kulkien hänen raidossaan kohti tunturiseutuja porontiu'un soidessa ja poronkoparan naksuessa.
Kuka nyt paimentaisi Kristuksen laumaa? Se kysymys askarrutti
Erkki-Antin mieltä hänen hiljaa ajellessaan Muonionjoen vartta alaspäin.
Hän oli lähtenyt yötä myöten matkaan. Ei ollut saanut enää aikaansa kulumaan, — ei vaikka mikä olisi ollut. Oli tuntunut niin turvattomalta. Oh, hyvänen! Poissa oli paimen, uskollinen ja rakas. Kuka kaitsisi Kristuksen laajalla asuvaa laumaa? Ihmeelliset olivat Herran tiet. Nyt kun juuri olisi tarvittu väkevää kättä, tempasi Herra apostolinsa pois. Ihmisajatuksen mukaan ei Pajalan rovasti olisi saattanut sopimattomammalla ajalla kuolla. Riitoja oli syntynyt tuossa ennen niin yksimielisessä joukossa. Niitä olisi pitänyt sovittaa sanan voimalla. Mutta nyt oli tukipylväs poissa Herran temppelistä. Kuka kannattaisi nyt sen korkeata kattoa, joka kaartui Lapin tunturiseutujen yli kuin ihana talvinen taivas?
Niin… komea oli nytkin nähdä talvinen avaruus. Taivas tähtipeitteessään oli valtava. Niin kulki linnunrata korkealla kuin autuaiden henkien saatto…
Erkki-Antin ajatukset vaelsivat elettyjen vuosien vaiherikkaita taipaleita, silloin tällöin pysähtyen jonkun tärkeämmän tapahtuman kohdalle. Kuka olisi uskonut, että hänestäkin, tämän maailman matista, tulisi kristitty ja vielä puhuvainen mies, suuren rovasti Laestadiuksen työkumppani Herran viinimäessä. Niin — ihmeelliset olivat Herran tiet. Oli hänkin yrittänyt tämän maailman syntikaivoista janoansa sammuttaa, mutta ei ollut kuolematon sielu tullut tyydytetyksi. Ei tyytynyt, ennenkuin pääsi verisen kuninkaan syliin…
Monta monituista kertaa oli hänkin rakkaan vainajan kanssa seuramatkoja ajellut. Ne olivat olleet kuin kuninkaallisissa vaunuissa kulkua monivärisiä kukkia kasvavan maan yli. Kaikkialla olivat ovet avoinna Herran sanansaattajien sisällekäydä. Synnin linnoitukset menivät nurin, niin että humisi ja armon aurinko nosti teräänsä yhä korkeammalle.
Mikä se oli näissä seurakokouksissa, joka antoi niille niiden viehättävän leiman, — niillekin, joita hän oli yksin pitänyt? Erkki-Antti oli sitä monta kertaa mietiskellyt, mutta ei ollut päässyt selvyyteen. Nyt hän sen käsitti. Se oli rovastin, tuon voimakkaan miehen henki, joka näkymättömänä leijaili näiden pohjoisten seutujen yllä. Se oli rovastin henki, joka osasi itseensä sulattaa tämän jylhän luonnon monenkarvaiset vaihtelut, Uimisten, näiden alkuperäisten luonnonlasten yksinkertaisen, mutta silti niin peräti viehättävän ajatusmaailman, talvisten metsien uhkaavan pimeyden ja yöttömän, kirkkaan lapinkesän salaperäisen tenhovoiman. Rovasti-vainaja oli ollut kuin heijastin, peili, joka kokosi kaiken tuon itseensä, huokuen sen sitten ympärilleen vielä moninkertaisempana — varsinkin silloin kuin hän saarnasi. Kuka olisi osannut kauniimmin puhua pikkulintujen liverryksestä kesäisen koivun oksalla tahi kalasirkkojen iloisesta pulinasta vedenkalvossa. Kuka olisi osannut kaunopuheisemmin kuvata päivän loputtoman kirkkauden taikka yön äärettömän pimeyden. Rovasti-vainajan erinomainen kyky puhua vertauksilla, joiden aiheet oli otettu tämän salaperäisen Lapin elämästä, ihmis- ja eläinmaailmasta, oli antanut erikoisen tenhon hänen saarnoilleen. Nyt muistelivat ihmiset tunturitaloissa hänen puheitaan, aprikoiden, oliko hän tarkoittanut saivokaloilla Kaaresuannon virkakuntaa — erityisesti voutia — vai yleensä maailman herroja. Erkki-Antti kallistui jälkimmäisen otaksuman puolelle. Maailman herrat eivät sanan verkossa pysyneet… paremmin kuin saivovesien hauit. Nekin repivät verkon rikki, aiheuttaen siten pyytäjälle mielikarvautta.
Todellakin — rovasti-vainajan henki ja olemus oli antanut tälle kristillisyydelle sille ominaisen vetovoiman. Se oli läsnä joka paikassa… tämä rovastin henki… minne vain tultiin. Se kyyristeli maailman lasten pirttien nurkissa sarvet päässä… koparajalkaa kapsutellen, mutta jumalan lasten pöydän päässä se pukeutui Vapahtajan hahmoon, lohdutukseksi murheellisille Emauksen tien opetuslapsille…