Istuttuaan keittiössä hyvän hetken ja ryypättyään pari, kolme kuppia kahvia, asteli Setä-Kalle »papan» puolelle — papin virkahuoneeseen. Siellä hän istahti vanhalle paikalleen sohvannurkkaan ja latasi suuripesäisen piippunsa. Ja sitten haasteltiin. Toiset papit olivat olleet kovin raskaita puhutella; niitten kanssa ei ollut päässyt juuri mihinkään. Jotavastoin toisten kanssa luisti juttu kuin itsestään… »Kevät se taitaa tulla?» »Sepä kumma… tuleepa tietysti kun kerkeää.» »Joko teillä on heinät kotona?» »Ei ole vielä kaikki…» »Taitaa keli loppua…» »Sepä kumma… yhtä hyvin loppuukin…» Ja sitten toi palvelija kahvin sisään ja tarjosi. Milloin se oli Rikun Helmi Vuontisjärvestä, milloin Markkinan Fiina… mutta yhtä kohteliaasti he kantoivat tarjottimen hänen eteensä ja niiasivat. Se oli Setä-Kallesta suurenmoista…
Tulipa sitten kirkkoon-lähtöaika. Papin perässä asteli Setä-Kalle kirkkomäkeä ylös, suntion soitellessa papinkelloja. Ne eivät olleet suuret nämä Tenomuotkan kirkonkellot, mutta niitä oli sentään kaksi. Tainiossa, naapuriseurakunnassa oli vain yksi — vaikka suurempi tosin, mutta sittenkin vain yksi, ja siitä eivät lainiolaiset kestäneet kuulla puhuttavan. Setä-Kalle se näin jutteli papille ja naureskeli. Hänestä oli alentavaa, että Tenomuotka oli Tainion kappeli. Itsenäinen pitäjä se olisi saanut olla… varallakin…
Niin saapuivat he sakaristoon ja kumartuen kumpikin eri nurkkaan päin veivät lakin silmilleen. Se oli jumalanpalveluksen hiljainen alku. Mitä lie pappi rukoillut tuona vähäisenä hetkenä, jolloin hän seisoi nurkkaansa päin kumartuneena, sitä oli vaikea sanoa. Mutta kirkkoväärti ei ehtinyt muuta kuin syvään huokaista. Sekin tuntui sentään juhlalliselta. Ja sitten… niin sitten hän auttoi kappaa papin selkään ja sitä tehdessään tavallisesti virkahti, monesko asianomainen oli järjestyksessä hänen palvelusaikanaan, sekä kertoi muhoillen, kuinka lukkarille oli kerran tullut »korput» tässä samaisessa hommassa.
»No minkälaiset?» kysyi pappi tavallisesti, vaikka hän kyllä jo tunsi tapauksen.
Joo… oli pannut kapan — nurinpäin!
Pappi hymyili ja kirkkoväärti hymyili, hymyilivät vielä silloinkin, kun lukkari tuli virsiä hakemaan. He olivat yhtä mieltä siitä, että se oli ollut auttamaton virkavirhe, josta olisi ollut huonot seuraukset, jos vain joku olisi »riimaissut» konsistorioon. Mutta — kukapa tenomuotkalaisista sellaiseen rupesi, siivoja kun olivat; ja sitäpaitsi he pitivät lukkaristaan…
Jumalanpalveluksen aikana seurasi Setä-Kalle uskollisesti papin toimintaa alttarilla. Hän oli vuosien varrella kokenut, että pappikin saattoi erehtyä ja tulla hajamieliseksi. Sepä kumma! Milloin sattui unohtumaan virsikirja, milloin ehtoolliskalkki ja silloin oli Setä-Kallen luonnollisesti se tuotava.
Olipa kerran Päklunti-papilta unohtunut nenäliinakin kotiin. Ja sanomattakin on selvä, kuinka piinallisessa asemassa hän oli ollut, kun oli alituiseen täytynyt niiskauttaa. Kesken alttaritoimituksen oli kirkkoväärti ojentanut hänelle punaisen nenäliinan; hänellä oli sattunut olemaan kaksi. Ja epistolan lukemisessa oli silloin tullut pitkä pysähdys, kun pappi oli niistänyt nenäänsä. Mutta se ei ollut yhtään häirinnyt — pikemmin päinvastoin, sillä se oli sattunut sangen sopivassa kohdassa. Juuri kun pappi oli lukenut Heprealaisepistolan kahdennestatoista luvusta: »Silloin hänen äänensä järisytti maata…» silloin oli niistämiskohtaus sattunut. Ja kuten sanottu — se oli tehnyt juhlavan vaikutuksen. Kirkko oli kajahtanut kuin olisi ukkonen jyrähtänyt ja niistämisen jälkeen olivat ihmiset istuneet hiljaa kuin hiiret. — Siitä sunnuntaista alkaen ei Setä-Kalle koskaan lähtenyt kirkkoon ilman kahta nenäliinaa. Hän luki virkavelvollisuuksiinsa olla näin varustettu, sillä hän oli havainnut, että hänestä riippui sangen suuresti, kuinka kirkkotoimista kulloinkin suoriuduttiin.
Niinkuin kerrankin, kun Puumi-papin lapset tekivät kirkkopahennuksen.
Oli ollut iltakirkko kesällä. Puumi-papin lapset olivat olleet kirkkomäessä marjoja poimimassa. Juuri kun Puumi-pappi valmistautui nousemaan saarnatuoliin, huomasivat lapset sakariston ikkunasta isänsä ja päättivät pyrkiä kirkkoon. Pastori oli ollut parhaillaan lukemassa tekstiä, kun sakariston oven takaa oli ruvennut kuulumaan tavaton jymy. Ovea potkittiin oikein joukolla ja kesken papin lukemisen kajahti kolmesta, neljästä lapsenkurkusta: »Isä, päästäkää meitäkin!» Lukkari oli hymyillyt, kirkkoväki oli hymyillyt, mutta se, jota ei ollut hymyilyttänyt, oli pappi. Hän oli keskeyttänyt tekstin lukemisen ja huomauttanut kirkkoväärtille, joka sillä kertaa oli sattunut istumaan kirkossa: »Ehkäpä kirkkoväärti villii niitä hiukan.»