Setä-Kallelle ei ollut tarvinnut kahdesti sanoa. Hän oli lähtenyt sakaristoon ja päästänyt papin lapset sisään. Hän oli luullut, että he siten paremmin rauhoittuisivat. Mutta se oli ollut yksi niitä harvoja kertoja, jolloin Setä-Kalle oli täydellisesti erehtynyt.
Papin lapset olivat olleet aika veitikoita. Mitä suuriäänisimmin he olivat ilmaisseet ilonsa sakaristoon pääsemisen johdosta. Kirkkoväärtin oli pitänyt panna kaikki taitonsa liikkeelle hillitäkseen heitä. Nelivuotias poika etenkin oli ollut vaikeasti käsiteltävä. Hän oli heti ruvennut kärttämään kirkkoväärtin takkia; hän halusi käydä aikaihmisten vaatteissa. Mikäs auttoi muu kuin antaa, sillä Setä-Kalle oli lapsirakas. Mutta ei sillä hyvä. Poika oli tahtonut saappaat myös. Kirkkoväärti oli aluksi pannut vastaan, mutta kun poika oli karjaissut: »Ei se näytä miltään ilman kenkiä!» oli hänen täytynyt taipua. Niin oli siis poika saanut saappaatkin. Mutta — sillä aikaa kuin hän oli tyttöjä tyynnytellyt ja ollut parastaikaa kiinniottamassa muuatta, joka kiipesi saarnatuolin rappusia ylös, oli poika livahtanut kirkkoon. Ennenkuin Setä-Kalle ehti huomatakaan, seisoi tämä jo kuorissa ja vatsaansa pullistaen huusi isälleen saarnatuoliin: »Katsokaapa, minulla on Setä-Kallen takki ja saappaat!» Lukkari oli hymyillyt, kirkkoväki oli hymyillyt, mutta pappi oli sanonut äkkiä amenen ja tullut saarnatuolista alas.
Hän oli ollut hirveän vihassa ja uhannut Setä-Kallea käräjillä.
Sellaista ei oltu vielä koskaan kuultu. Ei siis ihme, että
Setä-Kallekin oli hiukan tulistunut.
»Ne ovat papin lapsia! Mitäs laki siitä sanoo?» Pappi oli tuuminut hetken ja perääntynyt. Totta — ne olivat hänen lapsiaan, jotka olivat aiheuttaneet kirkkopahennuksen. Lailla ei olisi muuta tehtävää kuin todeta se, samoinkuin kirkkoväärtin tarmokas yritys lasten kurissapitämiseksi. Sakariston ovelle kerääntynyt kansa oli puolestaan todennut, että Setä-Kalle seisoi sukkasillaan, ilman takkia, ja että papin poika pasteeraili edestakaisin ja toimitti: »Setä-Kalle antoi, kun minä uhkasin huutaa.» Ei siis ollut auttanut papin muu kuin kauniisti perääntyä ja pyytää Setä-Kallelta anteeksi.
Mutta — se oli ollutkin ainoa kerta, jolloin Setä-Kallen ja papin välille oli epäsopua sattunut. Eikä tämäkään ollut kauvan kestänyt. Hyvissä väleissä oli eletty ja erohetkenä vuodatettu katkeria kyyneleitä molemmin puolin.
Seitsemää pappia oli Setä-Kalle palvellut — puhumattakaan välipapeista. Hyvin hän muisti heidät. Hänen nuorra miesnä ollessaan oli ollut pappina Alanus, jonka rouva oli kerran unohtanut helatorstain ja kehrännyt täyttä päätä, kun kirkkoväärti oli tullut pappilaan. Niin olivat sulaneet päivät toisiinsa, ettei helatorstaitakaan oltu joukosta havaittu. — Alanus oli kuollut, jättäen jälkeensä lesken ja tyttäriä. Ja ne sitten olivat olleet kaupaksi käypää kalua. Tietty — pappilan mamsellit! Useampi uutistalokas oli alkanut silmiään pestä vävyksi pääsemisen toivossa. Ja niinpä oli saanut yksi yhden, toinen toisen. Vanha kirkkoväärti muisti varsinkin Ruusan. Hän oli ollut kaunis kuin kesäinen päivä ja häntä oli kosittu kilvan. Kunnes Välisuvannon Juueli oli ilmestynyt kosijoiden joukkoon ja hihkaissut: »Hän saattaa kuulua teille, mutta minä hänet otan!» Niinkuin oli ottanutkin. Sinne kauvas erämaajärven rannalle oli Ruusa-mamselli joutunut ja kovan koulun oli saanutkin käydä. Juueli oli ollut pahankiskoinen mies eikä ollut hevin suvainnut vaimonsa kylillä liikkuvan. Kirkkoväärti muisti, kuinka hän kerran pääsiäisen aikaan oli Juuelia nuhdellut, kun ei tämä päästänyt vaimoaan kirkkopaikoilla käymään. Hyvänen aika — johan se nyt Ruusakin halusi vanhoja tuttuja nähdä. »Tämän kerran kiertäköön kirkonkylää ja muistelkoon muistelemisensa, mutta ensi kerralla tuon hänet pitkänään.» Ei ollut Juueli aavistanut, että hänen sanansa niin pian toteutuisivat. Muutamana päivänä hän oli löytänyt vaimonsa navetasta kuolleena. Sinne oli lysähtänyt lehmän alle kesken lypsyhomman… Viime keleillä oli Juueli saanut vedättää vainajan hautuumaahan.
Niin, niin — Alanuksen jälkeen ei pitäjään hakenut kukaan. Kului melkein parikymmentä vuotta, ennenkuin tuli Koistis-pappi, se siunattu mies, joka huudolla täytti Herran huoneen ja sai tunturitkin itkemään. Niin ihanasti hän saarnasi… »Täällä Keetarin majoissa…» Hyvänen aika — vieläkin sykähdytti sydäntä, kun muisti, minkälaisella äänenpainolla Koistis-pappi nuo sanat lausui. Se oli niin hellää, niin hellää, että ihan piti sydäntä painaa, jottei se olisi rinnasta karannut. Mutta — sitten tapahtui onnettomuus. Koistis-pappi meni Norjassa käymään ja Pyhän Hengen kiivaudessa suolasi sen suruttomat piispat ja papit. Ja mikä seuraus: tietty — virka naulaan vuodeksi, kokonaiseksi vuodeksi! Mutta eipäs hätää. Lappalaiset kantoivat poronpaisteja ja riekkoja niin paljon, että Koistis-pappi olisi saattanut perustaa vaikka kaupan. Ja seuroja hän piti, että humisi vain ja kansaa kääntyi kuin luokoa. Kaikkein suurimmat syntiset tekivät juuri sinä vuonna parannuksen ja pappilan aitat täyttyivät täyttymistään. Jotavastoin kirkko pysyi tyhjänä. Siellä Kettus-pappi, konsistoorin lähettämä, toimitteli virkaansa, mutta hänestä ei isoja piitattu.
Mutta sitten muutti Koistis-pappi alas ja sai seuraajakseen Prostenuksen… Mikäpä miehessä… leikkisä ja mukava, kerrassa mukava. Oli jalkeilla aamuvarhaisesta ja kalkutteli naurussasuin pappilan vainioaitaa, sillä aikaa kuin renki veteli unia pirtissä. Hänen aikanaan paloi pappilan navetta ja se oli kamala päivä. Niin savusi kuin Sodoma ja Gomorra… ja lehmäin mylvinä kaikui kuulaassa syysilmassa kuin tuomiopäivän pasuuna. Oli se päivä! Niin koski kovasti pappiin, että heti rupesi hakemaan pois. Ja pääsihän se… mikäpäs siinä, sillä saarnamies oli Prostenuksesta tullut niiden viiden vuoden aikana, jotka hän seurakunnassa oli ollut. Hänen jälkeensä tuli Kantteli. Siinä oli mies, joka ei ryhtynyt maallisiin niinkuin hänen edeltäjänsä. Ei muuta kuin keinutuolissa souteli vain, kiiltokaulus kaulassa ja kalvostimet käsissä. Joskus vain viskasi heinävihkon lehmille — siinä kaikki. Hyvä pappi, kerrassa hyvä pappi… ja niin kohtelevainen. Kutsui jokaista hänen arvonsa mukaan… niinkuin häntäkin, kirkkoväärtiä, herrastuomariksi. Ja paikallaanhan se oli, sillä sen arvon oli Röönruusi-tuomari Setä-Kallelle antanut. — Kantteli ei viipynyt kauvan, kaksi vuotta vain. Yhä pohjoisemmas teki hänen mielensä ja Uujoelle hän haki ja pääsi. — Hänen jälkeensä tuli Säkene ja hän oli taas oikea työjuhta. Niin möyri pellolla ja vedätti honkia että paikat ryski. Ei erottanut häntä arkipäivisin jätkämiehestä. Mutta annapas kun tuli sunnuntai, niin jo… pappi, ilmetty pappi ja paremmanpuoleinen vielä. Säkene oli kauhea tupakkamies, poltti kymmenen, sikaria päivässä ja piipussa, piipussa vielä. Sellaista ei oltu vielä Tenomuotkassa nähty, vaikka tupakkamiehiä oli joka talossa. Sen papin piipunperiä ei pannut suuhunsa kukaan, ei edes Kurun Erkkikään, ja hän jo sentään pureskeli yhtä ja toista. — Säkenettä seurasi Puumi. Hän ei ollut pappina mikään, mutta muuten hauska huvinpitäjä. Lie lähtenyt kesken akatemiasta, koskapa Pyhän Hengen puoli oli kovin heikoksi jäänyt… äijärievulta. Mutta rouva hänellä oli ja alhainen ihminen, niin alhainen, että kahvitti kaikki pappilassa kävijät. Puumi lähti Tyskään oppiansa täydentämään, mutta miten lie siellä menetellyt, koska nostivat sodan, jota nyt oli kestänyt jo neljä vuotta. Suin päin oli Puumi-pappi Tyskästä palannut ja niin hoppu lähtö oli tullut, että sinne olivat jääneet kapsäkit ja muut kamppeet. Vuoden perästä hän oli ottanut virastaan eron ja muuttanut alas. Ei ollut maailman ranta häntä vielä tarpeeksi koulannut. Mutta — jopa pistikin piispa Puumin lujille: vangeille pani saarnaamaan! Ei saanut enää rehellisille ihmisille sanaa julistaa, kun oli niin ylpeästi Tenomuotkasta lähtenyt. — Puumia seurasi Valmari ja hän oli toisenlainen mies. Hänestä täytyi jokaisen pitää. Jo outokin näki, että hän otti virkansa vakavalta kannalta, sillä niin raskaan painon alta ei ollut kukaan vielä Tenomuotkan kirkossa saarnannut kuin Valmari-pappi. Mutta — hän saikin herätyksiä aikaan. Ja tarpeeseen se olikin, sillä Koistis-papin lähdettyä oli Jumalan pelto alkanut käydä kesantoon…
Näitä kaikkia muisteli nyt vanha kirkkoväärti. Se oli kuin valoisa maailma, johon ajatus mielellään palasi. Kahdeksastakymmenestä ikävuodesta huolimatta ei vanhuus ollut häntä vielä isosti painanut. Keveästi oli jalka näihin saakka noussut. Mutta nyt oli kaikki muuttunut. Oli syttynyt suursota ja sen seuraukset ulottuivat kaukaiseen tunturipitäjäänkin.
Elintarpeet kallistuivat ja ensimmäisenä loppui tupakka.