Se oli vanhalle kirkkoväärtille ankara isku. Hän oli tottunut saamaan annoksensa Venäjän lehtiä ja nyt nekin loppuivat. Vanhoja piippuja piti pieniä palasiksi ja niitä pureskella. Hyvä niinkin; niiden avulla sentään vielä toimeentuli. Mutta kauvankos ne kestivät. Muutamassa viikossa oli vanhat piiput syöty ja sitten sai olla ilman.
Se ei kuitenkaan ollut kaikkein kovin koettelemus. Eniten painoi vanhaa kirkkoväärtiä se, että papitkin loppuivat maailmasta. Suursodan kestäessä oli seurakunta jo saanut pari vuotta elää papitta. Kukaan ei ollut hakenut viimeisen poismuuton jälkeen. Eikähän se kumma ollut. Kukapa järkevä ihminen — papin muotoinen olletikaan — halusi tunturin koloon pettua syömään? Sillä jauhojakaan ei tahtonut enää saada mistään. — Kirkkoväärti ymmärsi sen ihmeen hyvin.
Mutta siitä huolimatta häntä suretti, että pappila seisoi autiona. Eivät soineet kellot pyhäaamuna tapulissa eikä suuntautunut hänen kulkunsa enää pappilan keittiöön, jossa ennen oli ollut vastassa ystävällinen, hymyilevä papinrouva. Kirkkoväärti muisteli heitä erikoisesti nyt — varsinkin heidän hilpeää nauruansa. Se kaikui hänen korvissaan kuin monivärinen soitto. Hän kuuli sen nykyään aina… joka paikassa, ja se toi hänen mieleensä samanlaista kirkasta ja sydäntä sykähdyttävää kuin hänen lapsena näkemänsä unet. Hän ei käsittänyt, mitä se oli, mutta — kaunista se oli… jotakin samankaltaista kuin heinänteko autuaitten mailla. Sellaisestakin hän oli joskus unta nähnyt…
Pappilan pääportaiden edessä seisoo suuri lumikinos. Kirkkoväärti pysähtyy hajamielisenä sitä katsomaan. Kumma, kun ei pappi ole luonut sitä pois… Hän hymähtää. Niin… eihän nyt ollut pappia seurakunnassa. — Siellä seisoi harmaantunut temppeli korkealla kummullaan. Sen kellot eivät soineet, vaikka oli Neitsyt Marian ilmestyksen päivä. Sillä — kaukana suuressa maailmassa riehui sota.
Kirkkoväärti huokaa ja lähtee astumaan kotiinsa. Hän on taas tehnyt tavallisen kiertomatkansa… tullut maantieltä, poikennut pappilan pihalle ja niin pysähtynyt siihen hetkiseksi, jatkaakseen sitten matkaa kotia päin. Hänestä on vaikea uskoa, että pappila on autio.
Hän tulee kotiinsa, astuu pirttiin ja istahtaen penkille kyynärpäittensä varaan jää katselemaan kehdossa nukkuvaa pojanpoikaansa.
Leena-täti tulee pirttiin.
— Pappilassako kävit?
— Niin, vastaa kirkkoväärti alakuloisesti.
— Ei siellä ole ketään.