Niinpä niin, olihan se. Suloista oli loikoa pirtin pankolla ja katsella kissanpojan ilveitä. Sillä veitikalla oli notkea ruumis… Se se olisi tukkilaiseksi sopinut. Ei olisi pudonnut sumaan niinkuin hän, kankea, jaakea mies. Olisi pysytellyt tasapainossa vaikka minkälaisessa vuolteessa.
Lööres haukottelee ja tirkistelee kattoon. Reenjalaspuita oli isäukko taas hankkinut. Se se vuovasi. Niinkuin eivät vanhat reet olisi riittäneet. Piti vain joka talvi tehdä uusia, jotta pääsisi kehumaan naapureille. Lööres hymähti. Hän halveksi sellaista sydämensä pohjasta.
Hän tunsi kaunaa isäänsä kohtaan. Tämä pakkasi häntä nakkelemaan, haukuskelemaan ja soimaamaan. »Laiskana makaa». Joo, laiskana. Mutta perintöosaansapa hän söi ja kyllä se hänen eliniäkseen riitti. Ei hän pyrkinytkään kasoja kokoamaan niinkuin isäukko…
Eikö jokainen saanut käyttää perintöosaansa oman mielensä mukaan? Vanhimpana poikana kuului hänelle puolet maasta. Mitä siinä oli kellään sanomista, vaikka hän sen maaten kuluttikin. Kyllä velimies pärjäsi puolellaan ja sisarilla oli kosiskelijoita kosolta.
Löörestä ei haluttanut naimisiin. Mitäpä hän… Akkaväestä hän oli jo saanut kyllänsä. Eivät osanneet muuta kuin marista. Ainoastaan, jos olisi ollut onni sellainen kuin toisten Penjaamilla, joka oli nainut kunnan kätilön. Sen pojan ei tarvinnut muuta kuin maata. Eukko ansaitsi toimeentulon itselleen ja miehelleen. Sellaisen olisi Lööreskin nainut. Mutta kunnassa ei ollut kuin yksi kätilö.
Opettajattaria kyllä olisi ollut, mutta olivat liiaksi herrahtavia. Eivät ne olisi tainneet hänestä huolia. Mikä ettei…? Eihän hän hullumman näköinen ollut. Vatsaakin oli kuin papilla.
Lööres silmäsi vatsaansa. Heh, ei se hullummalta näyttänyt. Niin lekkui kuin täysinäinen leili. Virkamies hänestä olisi pitänyt tullakin. Niillä… virkaherroilla ei ollut mitään työtä. Kirjoittivat vain nimensä ja sanoivat: »Kaksi markkaa.» Niin olisi hänkin kirjoittanut… komeasti, että »Loorenz» oikein ännällä ja setalla, sillä niin oli pappi sanonut hänen nimensä alunperin kuuluneen. — Kolme, neljä sellaista lappua, niin jo lähtisi pikanellirulla.
Lööres innostui mietteistään ja kohosi istumaan. Virkamiestä kai hänestä oli meinattukin. Niin oli varmaan taivaassa päätetty… pappi tahi joku muu… vallesmanni. Mutta oli sattunut väärään taloon. Täällä ei muuta kuin rehittiin runtotöissä aamusta iltaan.
Miksi juuri hänelle oli sattunut lauluäänikin? Muilla perheenjäsenillä ei ollut ääntä yhtään. Sisaretkin kituuttivat »Elämän lankaa» niin vaivaisesti, että nauratti. Mutta hän… poika… oli kerran rippikoulussa vetäissyt »Maa suur' ja avara» niin voimallisesti, että lukkari oli suuttunut.
Kateeksi oli käynyt lukkarille, ihan varmaan. Häntä ne kaikki kadehtivatkin. Isä kadehti, veli kadehti, sisaret kadehtivat. Eivät olisi muuten mulkoilleet aamusta iltaan. Niiden kävi kateeksi, että hän oli päisevämpi heitä kaikkia.