Isällekin hän oli kerran huomauttanut, kun tämä teki takkavitsoja ja leikkasi niihin ketaroiden lovia: »Ottakaa te sujumavara.» Ja eikös ollutkin äijänköntys leikannut väärin!
Kadehtivat ne häntä ja siksi pakkasivat soimaamaan. Mutta — hänpä näyttäisi vielä. Ottaisi äijän lujille ja sanoisi: »Tee tili! Lue perintö kouraan! Kyllä mies saa ruokaa muuallakin kuin tässä hökkelissä.»
Sisar Leena oli lypsylle lähdössä. Hän oli puuhaillut pirtissä pitkän tovin sanomatta sanaakaan. Häntä kiukutti tavattomasti, että vanhin veli kulutti aikansa makaamalla. Ja jos se ei olisi ollut sellainen syöppö vielä päälle päätteeksi. Niin… tietysti… söi ja lihoi, vaatien päivä päivältä yhä enemmän. Oikean oli isä sille aamulla nimen antanutkin: »raparuuhi.» Niin juuri! Se oli tosi ja paikalleen sanottu.
Leena otti lypsinkiulun ja lähti navettaan. Lööres makasi pankolla lakki silmillä. Pullean vatsan päällä kelluivat kellonvitjat. Kello sillä piti olla taskussa arkenakin, vaikka ei tehnyt muuta kuin makasi.
— Senkin raparuuhi siinä! sähähti Leena sivumennessään.
Lööres kohotti lakkiaan. Mitä, mitä… joko taas herjat alkoivat?
Raparuhtinas? Leenako se sillä lailla…?
— Kuka se niin sanoo?
— Isäpä tuo kuului aamulla sanovan, kun et lähtenyt ruukille, vaikka joka talosta on menty… Anttikin.
Leena työntyi eteiseen.
Lööres jäi miettimään. Hänen laiskassa sydämessään pihahti. Olipa se äijänkarilas taas nimityksen keksinyt. Niitä se miettikin aamusta iltaan … Raparuhtinas! Kyllä… kylläpä hoksasi taasen… mokomakin vätys! Niskat siltä pitäisi nurin vääntää ja ottaa isännyys pois… Vai — raparuhtinas! »Odotapas, ukkeli! Kyllä vielä näet, että myrskyn se osaan minäkin nostattaa.»