Lööres oli suuttunut. Häntä harmitti tavattomasti. Ei annettu hetkeäkään rauhassa olla. Nimiteltiin ja haukuttiin niinkuin mitäkin mieronkiertäjää. Ja hänelle kuului sentään maasta puolet. Peijakas!
Lööres hautoi kostotuumia. »Odotapas, ukkeli, illalla vedän sinut tilille. Vai sellaisia! Niinkuin tässä olisi pakko kaikenlaisia herjauksia kuulla… omaansa syödessä…»
Löörestä jo hiukan nauratti. Tietysti isä taas tekisi tyhjäksi niinkuin tavallisesti. Ei koskaan tunnustanut sanoneensa. »Ole vaiti! Vai minun silmilleni hyppäät! Eikö nyt enää ole muuta?»
Sillä tavalla isä tavallisesti huusi, kun hän kysyi kunniaansa. Ei tunnustanut sanoneensa ensinkään. Mokomakin vätys! Käräjiin hän sen nyt veisi… rumilaan. Sakottaisi. Vai raparuhtinas!
Lööres päätti kerrankin näyttää, ettei täysikasvuista miestä saanut noin vain nimitellä.
Isä tuli heinästä hiukan ennen illallista. Väki oli jo kaikki koolla. Lööres tutkisteli isänsä kasvoja. Happamennäköiset olivat. Niin pyyhki kärsimättömänä jäähileitä parrastaan ja istui hakkurin ääreen pikanellirullaa pienentämään.
Lööres nousi verkkaan ja työnsi lakin takaraivolle. Hän oikaisi selkäänsä ja venytteli, mutta suupielet olivat uhkaavissa rypyissä.
— Vai raparuhtinaaksi se isä minua nyt on sanonut. Ja pirkalettakos se on se haukkuminen ja nimitteleminen?
Isä keskeytti äkkiä työnsä ja silmäsi kummissaan poikaansa. Mutta pian hän tajusi. Tämä, vetelys, oli muka vihassa! Niin pullistuivat poskilihakset ja silmät toljottivat kuin härällä. Hän oli väsynyt päivän työstä ja hänen sappensa puhkesi.
— Ei… ei sillä lailla… ei! Vaan h—tin raparuuhi! Ka, se… se kyllä!