Annin silmät olivat välkähtäneet omituisesti. Hän oli vain hiljakseen hymähtänyt. Olihan se — mutta keli nyt oli huono. »Meidän poromme eivät näy haluavan mennä… Jurovat vain ja hierovat toistensa kupeita. Ajapas edelle…»
Hän oli ajanut edelle ja ollut katkeralla päällä. Hammasta purren hän oli päättänyt: Marianpäiväksi Hettaan ja asiat selviksi Siirin Annin kanssa!
Ison Oskalon poika pysäyttää poronsa. Hengitäpäs sinäkin, Jumalan luoma. Pyhitystunturiin ei ollut mahdotonta matkaa. Ja Marian kirkolle ehdittiin myös. Biegga sinne kiidättäisi — poro nimensä arvoinen.
Vastapäätä olevan vaaran kuvetta laskettaa joku alas. Lappalainen näkyi olevan.
Se oli tuttu mies, Jounin Iisakki Suomen puolelta. Hän pysäytti poronsa ja sanoi hyvää päivää.
— Jumal'antakoon! Minne nyt?
— Palojärven Antin häihin.
Ison Oskalon poika seisoo kuin salaman iskemänä.
Hän ei tuokioon tajua mitään. Hän ei ollut asiasta yhtään kuullut.
— Puhutko totta?