Ei Ison Oskalon poika erikoisemmin papeista välittänyt. Niitä kävi heillä ja isä istutti niitä kamarissa. Mutta — ne olivat pikemminkin todistajia talon rikkaudesta ja mahtavuudesta. Ei heille erikoisemmin kumarrettu. Kysyttiin vain: »Saako papin poron hakea jo?» Ja vastauksen ollessa myöntävän, huudettiin rengille: »Nouda papin poro!» Se kävi kaikki sujuvasti ja hyvässä järjestyksessä ilman sen suurempia kohteliaisuuksia.
Mutta tämä Hetan pappi, joka oli laskenut ripille Siirin Annin ja Ison Oskalon pojan, oli epätavallinen olento. Päinvastoin kuin Ruijan papit hän ei ollut yhtään herrahtava. Aivan tavallisesti puettu vain. Mutta hänen konttorissaan seisoi Ison Oskalon poikakin pelko ja vapistus sydämessä. Tuntui, kuin olisi papilla ollut jotakin sanomista myös Siirin Anniin nähden.
…Vai Oskalo… se on nyt rippiluku sitten loppunut. Ja hyvinhän sinulta meni. Hän, Oskalon poika, oli ujosti ilmoittanut, että siellä olisi poronpaisti papin keittiössä…
Niin… niin se oli alkanut. Siitä lähtien ei heiltä lähdetty Alattion markkinoille enää vissinä, määrättynä päivänä, vaan työnnettiin taipaleelle milloin varhemmin, milloin myöhemmin — miten kulloinkin sattui. Isä riiteli vastaan, mutta hän huomautti: »Mikä se on tunturissa tunnit määrännyt?» Eikä siihen ollut isällä mitään sanomista. Ontuva mies ei itse kyennyt kunnolla raitioimaan eikä rengeistä taas ollut. Hän siis piti päänsä ja niin lähdettiin taipaleelle hänen määräämäänsä aikaan t.s. silloin, kun Siirin Pietari Oskalon pihalla rakensi poronsa matkaa jatkaakseen.
Oli siunattu asia, että tie Suomen puolelta Alattioon kulki Ison
Oskalon kautta. Siten oli Siirin Pietarinkin pakko taloon poiketa.
Ja mielellään hän poikkesikin. Oskalo oli maakunnan kievari. Siellä
syötettiin Siirit ja Saarat.
Hän nukkui pirtin sängyssä eikä välittänyt nousta tervehtelemään, vaikka toisinaan saapui itse Hetan vallesmannikin. Renkipoika sai nousta ja herättää sisaren, talontyttären kahvia keittämään. Mutta — kun Siirin Pietarin poronkello kalahti pihalla, laahusti renki sängyn luo ja sanoi: »Jo tuli.»
Silloin hän oli heti pystyssä ja pirteänä kuin kukko. Sisar sai pysyä sängyssään, jollei hän nyt erikoisemmin halunnut Annia puhutella. Mutta itse hän keitti poronkielikeiton ja kahvit. Siirin Annin piti saada tuntea, että hän rakasti. Ja kyllähän Anni sen tunsikin…
Sillä joka vuomalla, jokaisella hiukankin avarammalla paikalla hän karahutti hänen rinnalleen. Ahkiot juottuivat toisiinsa ja porot hieroivat kylkiään vastakkain. Kerran hän litisti peukalonsa ahkioitten väliin. Tavallisissa oloissa hän olisi sanonut: Baergalak! Nyt hän sanoi vain: Jumalan kiitos!
Siirin Anni oli tiedustellut, mistä hän kiitti. Siitä vain, että kuikannahat olivat tulleet mukaan. Kuikannahat —? Niin, hänen oli vietävä kuikannahkoja kauppias Karlsenin rouvalle. Tämä ompeli niistä koreita kukkaroita ja lähetti Kristiaaniaan myytäväksi. Sen rouvan eteen ei ollut hyvä ilmestyä, jos oli joku asia unohtunut. Tiesikö Anni sitä?
Kyllähän Anni oli siitä joukosta kuullut — senkin, että kauppiaan tytär olisi halusta ottanut Ison Oskalon pojan. Silloin hän oli sydäntynyt. Nyt hän ei ollut sanonut »Jumalan kiitos!», vaan aivan kokonaan muuta. Hän oli kironnut hirveästi. Luuliko Siirin Anni, että hän ryökkynöistä välitti? Ja vielä päälle päätteeksi sellaisista, jotka eivät olleet edes oikeita ryökkynöitä, vaikka olivat olevinaan! Ennemmin hän sittenkin ottaisi nimismiehen vaalean Kynhildin. Hän oli puhdasta herrasverta. Mutta — kun se nyt ei kerran sopinut hänen luonnolleen, niin ei! Se oli siitä poikki ja sillä hyvä! Hän, Ison Oskalon poika, naisi lappalaisen, oman heimonsa puhdasverisen tyttären… puhdasverisen — kuuliko Siirin Anni? — ja niistäkin vain yhden tai sitten ei ketään! Jumalauta! Eikö se ollut miehen meininki?