On aamu. Kuunvalo on kelmennyt. Idän taivaalla näkyy päivän kajo. Siirin Pietarin kodalla ollaan ylhäällä. Emäntä jauhaa kahvia ja Pietari pilkkoo puita kodan edustalla. Anni neuloo myssyä. Hän laittaisi siitä korean. Morsiushilkka! Punaista, vihreää ja keltaista — paljon keltaista, sillä se muistutti kullan väristä.
Vähäkuuloinen Pietari ei huomaa, että joku ajaa aavan poikki. Poro näyttää nääntyneeltä ja heikkoina kajahtelevat hihnan läimäykset. Se on Ison Oskalon poika. Hän oli kerran aikonut karahuttaa komean kaaren Siirin Pietarin kodan edustalla. Mutta nyt ei synny kaaren alkuakaan. Heikkona kuin sairas hän nousee ahkiosta. Hän ei sano edes: burist! Hän kysyy vain, onko Anni kotona.
Siirin Pietari katselee kummissaan kalpeaa, yltäpäätä kuurassa olevaa miestä. Kuka tämä oli, tämä huohottava olento, jonka silmät liekehtivät syvällä päässä kuin keuhkotautisella? Ison Oskalon poika ..
Niin… Anniko? Oli, oli kyllä kotona. Pietari kurkistaa oviaukosta sisään. Mutta Anni on jo kuullut tulijan äänen. Hän työntyy ulos oviaukosta, josta isä Pietari sukkelasti pujahtaa sisään. Kodassa lakkaa kahvimylly jauhamasta. Siellä kuiskaillaan hiljaa.
Nuoret seisovat vastatuksin. Kumpikaan ei tohdi rikkoa hiljaisuutta. Siirin Annin sinisistä silmistä kurkistelee sääli: — Ison Oskalon poika, näin suurestiko rakastat —?
Annin sydän värähtää. Hän on tiennyt monta vuotta, että Ison Oskalon poika rakasti häntä. Hän muistaa viimeisen markkinamatkan, jolloin tämä oli raivostunut, kun hän oli kauppiaan riu'usta vihjaissut. Sillä kertaa hän oli välttänyt tämän, joka nyt oli edessä.
Mutta — hän ei voi taipua. Vanhemmatkin ovat koettaneet taivuttaa, mutta hän on taistellut vastaan. Hän on poikkeus lapintyttäristä. Hän on antanut sydämensä valita. Ja se on valinnut Palojärven Antin.
Ison Oskalon poika katselee edessään seisovaa tyttöä. Hän on kaunis, kauniimpi kuin koskaan ennen. Hänen otsallaan asuu päivä ja hänen silmänsä tuovat mieleen kyyhkysparin. Ison Oskalon poika on niitäkin nähnyt; hän on kerran käynyt Vesisaaressa.
Ison Oskalon poika tuijottaa tyttöön. Hänen alahuulensa on paisunut. Hän on tainnut joskus puraista siihen. Hän ei voi käsittää, minkävuoksi. Eikö hän rakastanut? Kyllä — mutta se rakkaus, joka nyt hänen sydämensä täytti, ei ymmärtänyt raivoamista. Se ei käsittänyt sitäkään, että mies uhmapäissään saattoi ostaa rintasokeria yli sadan kruunun edestä ja jakaa sen sitten vastaantuleville, tirskuville tyttölapsille, — puhumattakaan siitä, että se olisi tahtonut tappaa Palojärven Antin. Se oli jollakin tavoin tyynempää ja samalla syvempää rakkautta kuin se, joka oli hänen ahkiossaan ajanut läpi koko yön. Tämän rakkauden pohjaan saattoi nähdä. Se oli kirkas kuin lähde, joka pulppusi maan uumenista. Veden pulpahtelun erotti vain heikkona lähteen pinnalta. Mutta muuten oli itse lähde kirkas ja tyven. Sellaista oli nyt Ison Oskalon pojan rakkauskin — tuollaisen lähteen kaltaista. Jokainen kirous, jokainen raivonpurkaus oli painunut pohjaan kuin ruostunut rautanaula, joka kuultelee veden läpi. Sellaisen lähteen partaalla on tyynnyttävää istua.
Jotakin samanlaista tyynnyttävää, suloisesti voivuttavaa tunsi nyt Ison Oskalon poikakin. Tänä hetkenä hänestä oli kaikki niin tavattoman pientä. Rikkaus! Mitä oli rikkaus? Vaivaisen osa! Eipä hän koko rikkaudellaan ollut pystynyt ostamaan Siirin Annin rakkautta. Hän näki jo tytön katseesta ja ryhdistä, minkälainen vastaus häntä odotti. —