Kunnia! Mitä oli kunnia? Turhanpäiväisyys, — sillä mitä auttoi häntä nyt se, että hän oli pitäjänsä paras suopungin heittäjä? Eipä hän ollut saanut suopunkiinsa tarttumaan sitä ainoaa, johon hänen sydämensä oli kiintynyt. — Kalpenevien tähtien valossa arvioi Ison Oskalon poika rikkauden ja kunnian peskikulun veroisiksi.
Mutta — jotakin täytyi sanoa — vaikka parasta kai olisi ollut puhumatta pyörtää ja jättää Anni jatkamaan työtään. Kyllähän Ison Oskalon poika näki, millainen työ Annilla oli. Morsiushilkkaa hän neuloi, koskapa takkiin oli tarttunut punaisia, viheriäisiä ja keltaisia silkkinauhan kappaleita. — Mutta — ei saata Ison Oskalon poika niinkään tehdä.
— Minulla ei sitten taida olla toivoa? sanoo hän vihdoin, yrittäen naurahtaa. Se näyttää surkean avuttomalta. Ja kuitenkin saattoi Ison Oskalon poika toisinaan nauraa niin, että tunturit raikuivat.
— Ei.
Se tuli hiljaa, mutta päättävästi.
— No… hyvästi sitten, Anni…
Tyttö ei vastaa mitään, vaan katselee, kuinka Ison Oskalon poika heittäytyy ahkioon. Poro näyttää väsyneeltä. Ison Oskalon poika nykäisee sen liikkeelle. Toinen jalka riippuu ahkiosta ulkona. Se on kuin viimeinen heikko yritys oman avuttomuuden verhoamiseksi. Ja ennen oli tämä Ison Oskalon poika kulkenut korskeana kuin keisari.
Siirin Anni katselee Ison Oskalon pojan menoa. Poro mutkittelee. Ilmeisesti se oli haluton menemään. Mutta ajomies läimäyttää sitä voimakkaasti kupeelle ja samassa helähtää aavalta joiku.
Se kuulostaa valittavalta, melkein sydäntäsärkevältä, mutta samalla soinnahtaa siitä miehekäs kohtaloon alistuminen, joka oudosti liikuttaa kodan edustalla seisovaa lappalaistyttöä.
— Ison Oskalon poikaa nannatanaa polttaa rakkaus Siirin Anniin ninnitiniin Anniin…