Voitto
Pahta-Oula oli jo pitemmän aikaa pitänyt silmällä taivaalle kerääntyviä pilvenlonkareita. Hän pudisteli päätään. Sieltä… pohjan puolelta se lykkäsi lumipyryn… ihan vängällä.
Hän oli opastamassa pappia, joka oli matkalla Nierivuomaan seurainpitoon.
Oula silmäsi taaksensa. Siellä ajeli pappi huolettoman näköisenä.
Silmälasit välkähtelivät, kun hän käänsi päätään puoleen ja toiseen.
Sopi sitä katsella… Kaalaama-aapaa. Täällä jos tuisku saavutti, niin
varjelkoon taivas… Niin oli aapa avara kuin merenselkä.
Oli pappikin jo huomannut lähestyvän myrskyn merkit. Tuollaiset tuulenkynnet, mustanpuhuvat, pahaenteiset, eivät tavallisesti pettäneet. Niin ne kurottautuivat halki taivaan kuin petolinnun varpaat. Jokohan saavutti nöyräsää…?
Ja Nierivuomaan oli matkaa…
— Hei, Oula, jokohan tulee rajuilma?
Pahta-Oula pysäytti poronsa. Hänen neliskulmainen naamansa vääntyi tuskalliseen irvistykseen.
— Tulee, tulee… minä tunnen nuo merkit. — Kuulkaa!
Pohjoisesta käsin kantautui matkamiesten korviin outo rapse ja tohina. Tuntui, kuin olisi jättiläinen sauvallaan pyyhkäissyt vaivaiskoivupensaikkoja peninkulmittain. Ilma sakeni sakenemistaan. Maasta näytti nousevan valkoinen pilvi… kuin olisi mahdottoman suuri käsi vellonut valtaista jauhovakkaa.