— Sieltä se lähestyy, äännähti Pahta-Oula. — Heti se on meillä päällä.
Oula sytytti piippuaan. Hän sai pyörähdellä ympäri koettaessaan etsiä suojanpuolta. Näytti siltä, kuin olisivat myrskyn henget jo kierrelleet ympärillä nuuskien ja vainuten, miltä suunnalta olisi paras käydä kimppuun.
— Mitä arvelet, Oula, pyörretäänkö takaisin?
— Paha on takaisinkin pyörtää. Olemme jo kulkeneet vajaan puolimatkan.
Sama kohtalo on vastassa, yrittipä eteen tai taakse.
— No… Jumalan nimeen sitten!
Papin kasvoja valaisi omituinen hohde. Hän oli kuin joku Joosua, joka halusi rynnätä amalekilaisia vastaan.
He hyppäsivät ahkioihin ja jatkoivat matkaa. Porot nulkkasivat hiljalleen nuuskien ilmaa, sieraimiinsa tuhahdellen. Haistoi eläinparkakin lähestyvän myrskyn tulon.
Taivas oli kauttaaltaan vetäytynyt mustanharmaaseen pilveen. Ympärillä huokui ja tohahteli. Jo löi ensimmäinen ryöppy vasten kasvoja. Nyt se alkoi!
Pappi kiinnitti poroaan päästäkseen lähemmäksi edessäajajaansa. Nyt ei ollut hyvä etääntyä toisistaan. Se olisi sama kuin varma kuolema, — vaikka saattoi kuolema kohdata yhdessäolonkin. — Kuinka lie Oula opas näille taipaleille?
Lumimyrsky riehui jo täyttä päätä. Ahkion ympärillä kävi vimmattu tanssi. Valkeaa lumipilveä vain, mihin hyvänsä katsoi. Tuuli piiskasi vasten kasvoja, niin ettei tahtonut saada henkeä vedetyksi. Edessäajaja katosi toisinaan kokonaan näkyvistä. Jos ei olisi kuullut hänen säännöllisiä »ääh! ääh!» huutajaan, olisi saattanut kuvitella, että myrsky oli hänet nielaissut.