Omituiset tunteet velloivat perässä ponnistelevan papin povessa. Hän oli kuullut Lapin talvisista myrskyistä, mutta ei ollut vielä sattunut sellaisen kynsiin joutumaan. Nyt se oli käsissä ja se ei tuntunut leikiltä. Löi toisinaan miehen ihan tarmottomaksi. Kuin itsestään ajautuivat ajatukset menneeseen aikaan. Se oli kuin kuoleman aavistelua, vaikka kuolema oli vielä kaukana. Niin… jos vain porot kestivät… porot… kestivät. Siinäpä se oli… jos vain porot kestivät…
Pappi ajatteli sunnuntaita, jolloin hänen elämässään oli tapahtunut ratkaiseva käänne. Hän ei osannut itselleen selittää, minkävuoksi se nyt niin väkevästi mieleen muistui. Johtuiko se siitä, että hän silloin oli kokenut sisällisen myrskyn… koko hänen olentonsa perustuksia järkyttävän? Vai pakoittiko tämä ulkopuolella luonnossa riehuva rajuilma kuin vaistomaisesti koettelemaan sisäisen perustuksen kestävyyttä? Olihan nyt kysymys elämästä ja kuolemasta. Moni matkamies oli löytänyt hautansa Lapin hangissa; hän oli kuullut sellaisesta kerrottavan. Ennen kuulumatonta ei siis olisi, jos he Pahta-Oulan kanssa jäisivät tälle taipaleelle.
Pappi hopittaa poroaan, joka sangen vastahakoisesti nulkastaa. Hänen ajatuksensa kiertävät menneitä tapahtumia. Hän oli saapunut seurakuntaan kaksi ja puoli vuotta sitten ja heräämättömänä… tuiki suruttomana. Viina oli ollut hänen suuri intohimonsa. Mutta — siitä huolimatta hän oli tahtonut hävittää seurakunnassa valtaan päässeen villiuskon. Hän oli antanut piispalle lupauksen saarnata sitä vastaan. Ja lupauksensa hän oli pitänyt … kaksi kokonaista vuotta.
Kunnes sitten sattui sunnuntai, joka yhdellä iskulla riisui hänet aseettomaksi.
Hän oli noussut saarnatuoliin tavalliseen tapaansa. Korttelin viinaa hän oli kumassut ennen kirkkoonlähtöä. Se oli ollut hänen tavallinen kirkkoryyppynsä. Sen avulla pääsi jo henkeen ja raskaina olivat pudonneet tuomion sanat seurakunnan päälle… raskaina kuin nuijat. »Missä se on kirjoitettu, ettei viinaa saa viljellä? Elämän Herra itse joi viiniä Kaanaan häissä ja te selitätte sen hengelliseksi viiniksi. Mutta minä sanon teille, että se tekee teidät hullummiksi kuin maallinen, puhdas viina…»
»Viina, viina!» vinkui myrskytuuli ympärillä. Herra Jumala! Aapa oli paholaisia täynnä. Ne riehuivat tuossa hänen ympärillään, pilkaten häntä hänen vanhan helmasyntinsä vuoksi. Ennen hän oli tällaisilla matkoilla pitänyt aina viinaa matkassaan. Nyt ei ollut pisaraakaan… sen sunnuntain jälkeen.
Muuan lappalaisvaimo oli tullut liikutuksiin. Hän oli ruvennut huutamaan keskellä jumalanpalvelusta… huutamaan sydäntävihlovasti…
»Oi vooooi… voi vooooiiih!»
Pappi kauhistui. Oliko aapa noiduttu… tämä yhtenä lumipilvenä piehtaroiva Kaalama-aapa? Valitti ja huusi kuin ihminen… ihan samalla äänellä kuin tuo liikutuksiin joutunut vaimo.
Pappi kuuntelee myrskyn pauhinaa. Hänen rintaansa ahdistaa. Ne ovat pimeyden henkivoimat, jotka riehuvat noin… riehuvat kuin riemusta, kun niiden käsiin heitetään avuton, epätoivoinen sieluparka. Ne huutavat, ne hihkuvat. Onhan pappi niiden uskollinen kätyri; hän heitättää vaivaisen raukan kirkosta ulos… pimeyteen… siihen ulkoisimpaan pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys…