Myrsky riehuu hirvittävällä voimalla. Kaikki hornan avokitaiset henget ovat tänä hetkenä irti. Ne saavat saaliin… lappalaisvaimon vaivaisen, vapisevan, sielun, jonka pappi on tuominnut alimpaan kadotukseen. Avaruus kaikuu niiden sadatuksista. Ne sadattelevat ilosta!
Papin poro on pysähtynyt. Jossakin lähellä riehuu lumivalkea, pikkuinen äijä, joka huitoo kädellään ja pieksää poroa… pieksää ja kiroaa kuin hullu.
— Baergalak… baergalak!
Samassa on pappi pystyssä.
— Oula, älä kiroo… jumalaton!
— Siunatako tässä pitäisi? Poro on lyönyt maata!
Todellakin — siinä makasi Pahta-Oulan ajokas lumessa. Eläinparka läähätti pakahtuakseen. Se oli vaipunut.
— Minä ajan edellä, huutaa pappi. Hänen äänensä tahtoo tukahtua myrskyn pauhinaan. Hän on käännähtänyt tuuleen päin ja saanut suunsa täyteen lunta.
Samassa on pappi kiskomassa poroaan. Eläin tempoilee vastaan. Sen silmät ovat jäykkinä kauhusta. Niistä tuijottaa pappia vastaan sanaton hätä… koko luomakunnan mykkä tuska. Tällaisella säällä kaivautui poro lumeen ja piti vain hengitysreijän avoinna.
— Koettakaa… mutta pitäkää oikea suunta. Tuuli oikealta… suora laitanen…