Pappi tuntee povensa paisuvan. Oh, hän muistaa yksityiskohdittain tuon sunnuntai-illan kirkonkylän kievarissa! Silloin oli myrskynnyt hän… myrskynnyt varallakin niinkuin tämä aapa nyt… hurjasti, häikäilemättömästi. Raamatunlauseet olivat singonneet ilmassa kuin lumikuurot. Ne olivat piiskanneet hänen kuulijainsa korvia ja saaneet Hetta-Jouninkin silmät säkenöimään. Hän oli heiluttanut sanan kaksiteräistä miekkaa kuin muinoin Simson aasin leukaluuta. Hän oli tahtonut lyödä tuhat filistealaista… murskata kerrankin nämä itsepäiset ihmiset, jotka olivat niin ylpeät hengellisestä viisaudestaan. Mutta — hän oli tullut itse lyödyksi… täydellisesti lyödyksi.
Papin kurkussa nykii niin kummasti. Sitä kohtaa hän ei koskaan käsitä.
Se on ja pysyy selvittämättömänä hamaan tuomiopäivään saakka. Se on
Jumalan ihme. Hänen oli käynyt kuin Sauluksen Damaskon tiellä…
Hän oli palannut itkien kotiinsa… niin oli itkenyt kuin pikkuinen lapsi. Viinapullo kanslian kaapin päällä oli tervehtinyt: »Hyvää iltaa!» Mutta hän oli huutanut: »Kirottu!» ja lyönyt pullon säpäleiksi uunin kylkeen.
Siitä illasta oli uusi vaihe alkanut hänen elämässään.
Myrsky vonkuu kammottavasti. Tuuli pieksää papin kasvoja, että ihan kipeää tekee. Silmälasit ovat paksun jääkuoren peitossa. Hän ei näe mitään.
Hän pysäyttää poronsa ja huutaa Pahta-Oulaa.
— Helvetti ja kuolema! kiroaa tämä paarustaessaan papin luokse. Hän on unohtanut, kenen saattomiehenä hän on. Seisten polvia myöten lumessa hän läähättää kuin poronsakin.
— Oula, nyt koetellaan uskon kestävyyttä, sanoo pappi ja hänen kasvoillaan hohtaa kirkastus. Hän puhdistaa silmälasejaan ja on sitä tehdessään niin merkillisen tyyni. Hän on kerran pelastanut sielunsa ja aikoo pelastaa sen toistamiseen.
Myrsky riehuu ja vonkuu. Se ihan ulvoo. Sen äänessä soi intohimoinen raivo. Aikoiko pappi pelastaa sielunsa toistamiseen?
Se on myrsky, Lapin noiduttu lumimyrsky, joka sen kysymyksen tekee. Se on saanut tehtäväkseen koetella papin uskon kestävyyttä. Kuka antoi sille sen vallan… Jumalako vai perkele? Vihurin viimasta päättäen, joka leikkaa kuin veitsi, se on jälkimmäinen… pimeyden ruhtinas. Hän on kutsunut avukseen kaikkien entisten Lapin noitain henget. Ne tuntevat sukulaisuutta sen hengen kanssa, joka tunturien villissä herätysliikkeessä lainehtii. Se on niiden mielestä lainaa… varastettua tavaraa, ja ne eivät ole koskaan suvainneet, että joku niiden salaista tietoa varastaisi. Tämä pappi on sen tehnyt. Hän on saarnannut tainnoksiin kokonaisen kirkollisen kansaa. Hän on langettanut loveen Tenomuotkan kristillisen seurakunnan. Hän on noita, suurnoita, joka varasti viisautensa Lapin vanhoilta tietäjiltä. Haa!… Nyt koetellaan, kestääkö hän! Eikö olisi hänelle parempi paeta kirkon opin turviin, — kirkon opin, joka tuomitsi hurmahenget? Nyt näkee hän itse näkyjä ja ennustaa. Nyt hän saamaa synniksi kaiken maailman, ylenkatsoo kaiken maallisen… tämä pappi, joka ennen viljeli viinapulloa ja lauleskeli juomalauluja! Eikö hän ole mennyt toiseen äärimmäisyyteen… tämä entinen salonkikeikari, joka nyt tuomitsee turhuudeksi ikkunaverhotkin, haukkuen niitä Belsebuubin pöksyiksi? Haa, intoilija!