Pappi seisoo selin tuuleen ja kuuntelee myrskyn saamaa. Se saarnaa hänelle, luopiolle, joka on hyljännyt kirkon opin… Hänen rintansa täyttää syvä rauha. Hän on valmistunut tuomiolle, jos se on hänen Herransa tahto. Vain yksi suuri intohimo asuu hänen rinnassaan: ristiinnaulittu Jeesus Kristus! Mitään muuta intohimoa hän ei tunne eikä tunnusta. Kaikki muu on pahasta… perkeleestä. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän koreus… Ikkunaverhotkin — Belsebuubin pöksyt! Se oli niitten nimi. Hän, pappi, ei sitäkään komeutta enää käyttänyt. Alastomat, alastomat olivat hänen pappilansa ikkunat. Mitä varten kaihtia Jumalan päivää tai peljätä pimeää yötä? Molemmat katselkoot hänen ikkunoistaan sisään… päivä, ihmissielun ilo ja ikuisen päivän vertauskuva… yö, toivottoman iankaikkisuuden sysimusta symbooli! Molemmat hän tahtoi nähdä huoneestaankin … kaihtimien estämättä ..
Porot ovat heittäytyneet maata. Ne ovat painautuneet niin matalalle kuin suinkin mahdollista. Siten ei myrskyn raivo niihin niin pahasti pysty. Pahta-Oula kyyhöttää lumessa ahkionsa suojassa; hän on kääntänyt sen kyljelleen. Mutta pappi seisoo suorana kuin metsän puu. Myrsky piiskaa hänen peskinsä helmuksia ja liehuttaa luhkan [huppukaulus] laitaa kuin hätämerkkiä… Pelastus, pelastus! Päästäänkö koskaan Nierivuoman lämpöiseen pirttiin ..?
Yht'äkkiä Oula säpsähtää. Mitä se oli? Mikä ääni se oli? Hänen korviinsa kantautui virren veisuu. Tuuli tyrehdyttää sen toisinaan, mutta sittenkin se kajahtaa voimakkaana myrskyn pauhinasta huolimatta.
— Jo aivan Läsnä aika on, kosk' Kristus kunniassansa pitävä meille tuomion on tänne tultuansa…
Pappi seisoo suorana kuin metsän puu, selin tuuleen, ja veisaa täysin rinnoin. Hänen kasvoillaan asuu kirkastuksen hohde. Hän on valmis kuolemaan, jos hänen Herransa niin on hyväksi nähnyt; hän ei pelkää. Neljän tuulen lakkeineen ja karvaisine koivikkaineen hän muistuttaa intiaanipäälliköstä, joka laulaa omaa kuolinlauluaan. Hän on valmis tuomiolle.
Vihuri hyökkää virrensävelen kimppuun. Se pieksää sen piiskallaan pieniksi palasiksi melkein papin suun edessä. Mutta siitä huolimatta kantautuu Pahta-Oulan korvaan yksityisten lauseitten kappaleita. Tuuli ulvoo entistä ilkeämmin. Tuntuu, kuin olisivat myrskyn henget vain riehaantuneet papin veisuusta. Se oli niiden mielestä kuin taisteluvaatimus: — Intohimo intohimoa vastaan!
Pappi seisoo suorana kuin metsän puu ja veisaa. Hän on suuremmoinen nähdä. Hän tuntee, että nyt käydään taistelua elämästä ja kuolemasta… hengen voimalla. Nuo tuossa ympärillä… nuo riehuvat kummitukset luulevat, että hän pelkää. Pelko—? Mitä se oli? Se kuului tuonne alhaalle… tuonne, missä ihmisraukka lyyhistyi maahan luonnon voimien edessä… niinkuin Pahta-Oula, joka kyyhöttää ahkionsa suojassa. Siellä painoivat vielä vaa'assa sellaiset seikat kuin koti, vaimo ja lapset. Mutta täällä… täällä ylhäällä, missä myrskytuuli pieksi kasvoja, tuli kysymykseen vain usko, horjumaton, kallionluja usko. Se vetosi toiseen maailmaan, — maailmaan, joka oli iankaikkinen. Se usko oli valmis muuttamaan tämän myrskyn myllertämän aavanseljän viimeisen tuomion silmänkantamattomaksi siljoksi ja kutsumaan Kristuksen alas taivaastaan viimeistä sanaa sanomaan…
— O, Jeesus Kristus, joudu jo!
Viimeinen päivä tulkoon!
Jo uskovilles apu tuo,
niinkuin sa tahdot, olkoon!…
Pahta-Oulan valtaa kumma avuttomuus. Hän on kuin pikkuinen, turvaton lapsi, joka haluaa hakea suojaa vahvempansa luota. Sitäpaitsi hän on tehnyt paljon syntiä. Monta poroa hän on elämänsä aikana varastanut. Jos nyt tuli kuolema, hän kyllä tiesi, mihin hän joutuisi.
Hän purskahtaa itkuun. Voi, hyvä Jumala! Näinkö tuli loppu kurjalle syntiselle? Parempi olisi ollut jäädä Syväänjärveen, aamulliseen lähtöpaikkaan. Mutta kuka osasi aavistaa tällaista luojan ilmaa?