»Oulaah!» huutaa myrskytuuli. Se on kuin paholainen, joka parkaisee ilosta, kun on hyvän saaliin saanut. Pahta-Oula parahtaa:
— Ristus, Jumalan poika!
Pappi on lopettanut laulunsa. Hänen sydämensä täyttää valtava riemu. Hän on saanut voiton, suuren voiton: hän on varma uskostaan. Se on oikea, se on ainoa autuaaksitekevä. Sen turvissa ei tarvinnut peljätä kuolemaa.
Pahta-Oula on kömpinyt pystyyn. Hän tarttuu pappia kaulaan.
— Anteeksi… pappi… todista anteeksi! Minä teen parannuksen… ihan tässä paikassa! En tahdo katumattomana kuolla!
— Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä. Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi!
Aukesiko taivas, vai miksi näytti Pahta-Oulasta siltä, kuin olisi lumimyrskyn halki kuumottanut kuin pitkä, avattu tie, jonka päässä tuli ystävällisesti tuikki vastaan. Se oli kuin Nierivuoman pirtin ikkuna, valoisa ja kirkas. Oula tunsi äkkiä saaneensa uudet voimat. Hän tempasi poroa hihnasta ja lausui:
— Eteenpäin Jumalan nimeen!
— Jumalan nimeen, kertaa pappi. — Nyt ajat sinä, Oula, edellä.
Hiljalleen, vaivaloisesti jatkuu taival. Myrskyn voima ei ole yhtään hellittänyt. Se on vain päinvastoin yltynyt äärimmilleen. On kuin aikoisivat pimeyden voimat tehdä viimeisen rynnäkkönsä näitä kahta miestä vastaan, jotka eivät pelkää kuolemaa.