Porot eivät jaksa vetää kuin muutamia satoja metrejä kerrallaan. Sitten ne pysähtyvät. Lunta on karttunut hirvittävän vahvasti. Pappi ja Pahta-Oula yrittävät kahloa, mutta monta askelta he eivät pääse, ennenkuin hengästyksissään heittäytyvät ahkioihin. Siinä he makaavat kalpeina kuin kuolleet, odottaen, että porot taas jaksaisivat lähteä Rikkeelle.
— Ristus, auta! huokaa Pahta-Oula. Hänestä on tilanne toivoton.
Mutta pappi kehoittaa eteenpäin. Hänet on vallannut suuri ja väkevä usko. Voimattomuudestaan huolimatta asustaa hänen sydämensä pohjalla vakuutus, että Jumala pelastaa heidät. Hän muistaa Joosuaa. Tämä komensi kerran aurinkoa ja kuuta ja ne tottelivat. Miksei hän voinut komentaa tätä lumimyrskyä samalla tavalla.
— Eteenpäin… eteenpäin! Läpi myrskyn pauhinan eteenpäin…! Nöyrä sää, nöyrry! Taivas, näytä tietä…! Eteenpäin, eteenpäin!
— Ristus, auta! höpisee Pahta-Oula itsekseen hopittaessaan poroaan menemään.
* * * * *
He ovat tarponeet kuusi pitkää tuntia. Ne ovat olleet heidän mielestään kuin iäisyys. Kirvelevin silmin he ovat koettaneet puhkaista pimeyttä, joka myrskyn lisäksi oli astunut heidän tielleen. Mutta ei vain näy valoa, ei tuikahda ystävällistä tulta.
Yht'äkkiä rupeaa papin poron sarvien välistä loistamaan kirkas, tuikkiva piste. Se on kuin sarveen kiinnitetty jalokivi, joka siinä säteilee. Onko se taivaan merkki… merkki siitä, että Jumala on varustanut hänen poronsa yliluonnollisilla voimilla, jotta se jaksaisi perille…?
Samassa papille selviää. Se oli tähti, joka loisti edestäpäin. Taivaanranta oli siis sielläpäin selvä. Se oli merkki siitä, että lumimyrsky menisi kohta ohi.
Hänet valtaa suunnaton riemu. Hän kääntyy perässäajavan Oulan puoleen ja viittaa eteenpäin.