LEIRIELÄMÄÄ.
Taisteluiden lomissa pilkahtaa sotilaalle silloin tällöin valoisa, virkistävä aika, jolloin sodan rasituksista uupunut mies saa päivän parisen levähtää raskaiden taisteluiden jälkeen. Jännityksessä olleet hermot pääsevät hetkiseksi herpaantumaan ja nauttimaan lepopäivän viihdyttävästä rauhasta. Sillä taistelupäivä on sotilaan varsinainen työpäivä, vaikka usein rasittava työpäivä. Levähdyspäivät taas ovat hänen sunnuntaitaan, jolloin elämä muodostuu mahdollisimman leudoksi ja huolettomaksi.
Leiritalon pihamaalla höyryää kenttäkeittiö kuin mikäkin masuuni. Valkopukuinen, pieni keittoaliupseeri Jonne P. hääräilee koneensa ääressä, kädessä pitkä vellikauha, hänen ainoa aseensa muuten. Kaksi laiskannäköistä kokinapulaista vetelehtii tyhjillä pakkilaatikoilla istuen keittiön läheisyydessä ja silmäilee arasti pääkokkia, joka korkealla jalustalla seisten hämmentelee valtaista kattilaa. Kokinapulaisilla olisi kyllä työtä, mutta se ei oikein maista. Kuoria pieniä, pahasia perunanaatteja! Paljon hauskempi olisi istua kuularuiskupoikien kamarissa kuuntelemassa kuvausta eilispäivän ottelusta, josta tuotiin m.m. kokonainen hevoskuorma kaikenlaista rihkamaa sotasaaliiksi.
Toinen kokinapulaisista, lyhyenläntä, vantteraharteinen lumijokelainen, heittää kaipaavan katseen valkean päärakennuksen maantienpuolisiin ikkunoihin. Sisältä kuuluu iloinen marssin sävel. Pojat siellä soitattavat gramofoonia. Tekisi mieli mennä kuuntelemaan, mutta uskallusta puuttuu.
— Rupeahan sinä kuorimaan noita perunoita. Minä pistäydyn kuuntelemassa, mitä "Oke" kertoo, virkkaa lumijokelainen puoliäänen toverilleen.
Tämä vetelee äkeitä tupakansavuja, silmää halveksivasti perunakoria ja sylkäisee.
— Pahus noita! Pieniä kuin peukalonpäät! Sinne tekisi minunkin mieleni… sisälle.
He päättävät tehdä äkkirynnäkön ja lähteä kävelemään "muina miehinä".
Mutta samassa pyörähtää keittoaliupseeri kattilansa ääressä ja lyöden vellikauhalla kattilan laitaan kivahtaa äkäisenä:
— Se nyt on puinen piru, ettei noita perunoita saatu kuorituksi!