Jonne P. on ollut maailman siivoimpia miehiä — niinkuin sanotaan —- mutta sotaretki vaivoineen on kiskonut hänestäkin turmeluksen esille, jonka kukkia on edellämainitunmoinen, vähän tavallisuudesta poikkeava kirouskin. Kokinapulaisiin, jotka eivät ole vielä sattuneet kuulemaan pääkokin kiroavan, vaikuttaa se omituisen lamauttavasti ja päät riipuksissa palaavat he vastahakoiseen työhönsä.
Mutta hetken kuluttua pitää pääkokin mennä muonitusmestarin puheille sivurakennukseen. Sitä käyttää lumijokelainen hyväkseen, heittää veitsensä perunakoppaan ja pujahtaa päärakennukseen.
Siellä käy iloinen elämä. Etuhuoneessa soittaa gramofooni "Inga pientä", pitkä Hendunen, joka ihmeesti muistuttaa Kaarle XII:ta, on "koneenkäyttäjänä" ja puoli tusinaa iloisia kuularuiskupoikia kiitollisina kuulijoina.
Kokinapulainen pysähtyy ovelle ja jää siihen seisomaan.
Nuori, kaksikymmenvuotias, ketteräliikkeinen "Oke", jolla on jakaus keskellä päätä ja ääni käheänä yskästä ja liiallisesta tupakoimisesta, pyörähtää ympäri ja huomaa kokinapulaisen.
— Vai niin! Joko se Kärppä taas karkasi? Kuule, kuorihan sinä perunoita vaan, että "dreadnoughtit" saavat jotakin matkaselskaapiksi.
Kärppä naurahtaa ujosti ja kysäisee:
— Mitä ne 'retnoutit' ovat?
— No silakoita! Eikö lumijokelainen silakoita tunne?
— Ei niitä siellä meidän puolessa sillä nimellä…