Oli lauantai, helmikuun 23 p. 1918. Oulun tuomiokirkko oli ahdinkoon saakka täynnä ihmisiä, joiden kasvoja verhosi juhlallinen, odottava ilme. Ilmassa tuntui sähköä ja kiihkeää jännitystä. Oli kuin olisi ulkopuolella kohisevan maailman levottomuus tunkeutunut rauhaisaan temppeliin ihmisjoukkojen mukana, jotka jo tuntia ennen jumalanpalveluksen alkua olivat täyttäneet kirkon sen viimeistä sijaa myöten. Mutta vaikka ilmassa väräjöikin levottomuus, istuivat ihmiset kuitenkin hiljaa paikoillaan. Joku yksityinen tosin kurkisti silloin tällöin kirkon pääovea kohti, mutta muuten olivat kaikki hiljaa. Siellä täällä oli pää painunut penkkiin, näkyi valkeita nenäliinoja, jotka toisinaan vilahtelivat. Niillä kuivattiin esiin pyrkiviä kyyneleitä, mutta kosteiden silmien katseissa ei ollut surua: pikemmin iloa ja kiitollisuutta. Sadat kasvot olivat suuntautuneet alttaritauluun, jossa Kristus seisoi kirkastusvuorella. Ihmisillä oli sisäinen tarve löytää tulviville tunteilleen vastakaikua ja siksi he tarkkasivat Vapahtajan kuvaa kirkon perällä. 'Mitä sanoo Vapahtaja?' 'Onko oikein, että minun poikani lähtee?' 'Hän on niin nuori vielä.'
Vapahtaja ymmärsi nuo kirkossa risteilevät kysymykset. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Ne saivat taivaallisen loisteen. Ja hiljaisena, tyynnyttävänä levisi yli kirkon hänen vastauksensa: 'Ole hyvässä turvassa!' 'Minä elän.'
Levottomat kysymykset tyyntyivät ja odottava hiljaisuus levisi yli kirkon. Siellä täällä vilahtavat vielä valkoiset nenäliinat, mutta kosteista silmistä loisti nyt yhä varmempi kiitollisuus: 'On hyvä antaa, mitä antaa voi, eikä minulla ole muuta kuin poikani.'
Kirkon pääoven luona syntyi liikettä. Se levisi kirkkoon penkki penkiltä, käytävä käytävältä. Yhä useampia päitä nousi kurkistamaan. Pääoven edessä tehtiin tilaa. Kuului komentosanoja ja urkujen hiljaa soidessa astui kirkkoon nuorukaisia nelimiehisissä riveissä. Etupää, kaksi lippua edessä, suuntasi kulkunsa kuoriin ja asettui sinne seisomaan. Pääkäytävä täyttyi ja sivukäytävillekin ulottuivat nuorukaisten rivit.
Se oli Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta, joka oli lähdössä rintamalle ja oli nyt saapunut kirkkoon Herran siunausta vastaanottamaan.
Joukko seisoi hiljaa paikoillaan. Nuorukaiset olivat täysissä varustuksissa, reput seljässä, pistimet vyöllä ja uumenilla, nahkavyö. Heidän kasvoillaan asui juhlallinen totisuus: he ymmärsivät hetken vakavuuden.
Urut, jotka olivat soittaneet koko ajan nuorten sotilasten marssiessa kirkkoon, lakkasivat yht'äkkiä. Oli niin hiljaista, ettei hiiskahdustakaan kuulunut. Sitten alkoivat ne jälleen: ensin hiljaa, hetken kuluttua kovemmin, kunnes niiden ääni jälleen heikkeni noustakseen täyteen voimaansa virressä, joka nyt kajahti kirkossa:
"Ken Herraan panee turvansa,
Ain' apua se saapi;
Ei pelkääkään se kuoloa,
Ken häneen uskaltaapi.
Suojassa Herran sotimaan
Puolesta rakkaan isänmaan
Siis lähden rohkiasti."
Virren värssy loppui ja kaikkien katseet suuntautuivat saarnatuoliin. Sinne oli noussut sotilaspappi, kenttäpuku yllä. Hänkin lähtee joukon mukana, mutta ennen lähtöään hän tahtoi puhua muutaman sanan pojilleen ja heidän omaisilleen.
"Kuule! Vuorilla on niinkuin suuren kansan kohina! Kuule kokoontuneitten sotajoukkojen kohinaa! Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa."