Näin kajahtivat tekstin sanat yli kirkon.
Pappi alotti puheensa. Hänen sydämensä oli tulvillaan tunteita, joita hän ei ollut ennen tuntenut. Hän oli monta kertaa seisonut tuossa paikassa, mutta ei vielä milloinkaan hän ollut tuntenut puhumisen tarvetta niinkuin nyt. Tällä hetkellä hän sen tunsi. Hetken erikoisuus painoi häntä. Monet ajatukset risteilivät hänen päässään. Hänellä oli vaimo ja pieniä lapsia. Ja noilla toisilla oli omaiset, isä, äiti, veljet, siskot. Hänestä tuntui, että hän murtuisi, ennenkuin oli päässyt alkuunkaan, mutta nähdessään lähtijöiden tyynet, vakavat kasvot, hän tyyntyi ja alotti saarnansa.
Hän puhui aluksi sen sodan synnystä, johon nuori vapaaehtoisten joukko nyt lähti. Hän näytti, kuinka välttämätöntä oli, että he lähtivät. Siellä etelässä taistelivat jo toiset ja odottivat apua. Nyt oli pohjoispohjalaisten aika tullut lähteä taisteleville veljilleen avuksi. Ja he lähtevät. Kuin lumivyöry oli vapausliike levinnyt kautta maan. Oli todellakin käynyt toteen profeetan sana: vuorilla on kuin suuren kansan kohina.
Pappi siirtyy tekstin ytimeen. Hän haluaa kirkastaa sen sotaan lähteville.
Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa.
Ennen lähtöä oli pidetty tarkastus. Päällystö oli katsonut, oliko kaikki järjestyksessä niinkuin olla piti, oliko pyssy ja rensseli paikoillaan. Nyt oli lopputarkastuksen vuoro. Ja sen piti sotajoukkojen Jumala, Herra Sebaot.
Hän tarkasti, millä mielellä nuori vapaaehtoisten joukko lähti. Paniko se turvansa Jumalaan, niinkuin isät ennen taistelun ja ahdingon aikoina. Hän tarkasti, oliko nuorukaisten povessa isien henki, joka Suomen sodan aikana oli tullut niin kauniisti näkyviin siinä uhrautuvaisuudessa ja alttiudessa, josta historia jälkipolville kertoi. Hän tarkasti, oliko lähtevässä joukossa vanhan Loden mieltä ja v. Döbelnin rehellistä kiitollisuutta. Sitä tarkasti sotajoukkojen Jumala, Herra Sebaot.
Nuoret sotilaat seisoivat vakavina. He ymmärsivät pappinsa tarkoituksen. Rohkeita, avonaisia katseita suuntautui saarnatuoliin. Niistä sai pappi lukea vastauksen kysymyksiinsä.
Kyllä he Jumalaa tarvitsivat. Hehän lausuivat avomielisesti ilonsa jo siitä, että saivat mukaansa sotatantereelle papin, joka tahtoi jakaa samat ilot ja vaivat heidän kanssaan. Ja esi-isiä he olivat muistelleet iltahetkinä kasarmissa. He tahtoivat lähteä taisteluun vanhan Loden mielellä, Loden, joka ei antanut ryntäyskäskyä ennenkuin oli lukenut miehilleen isämeidän ja Herran siunauksen. Ja jos Jumala soi voiton, tulisivat he v. Döbelnin lailla antamaan hänelle kiitoksen.
Puhe loppui muutamiin jäähyväissanoihin lähtevien omaisille ja seurakunnalle ja pappi laskeutui alas saarnatuolista. Jälleen soivat urut. Veisattiin toinen värssy äskeisestä virrestä ja sen aikana astui pappi messupukuun puettuna alttarille ja toimitti lippujen vihkimisen. Toinen lipuista tuli seuraamaan joukkoa ja näyttämään sille tietä voittoon.