Juhlallinen toimitus loppui. Seurakunta ja lähtevät sotilaat veisasivat loppuvirren. Se johti ajatuksen siihen mahdollisuuteen, että joku joukosta voisi jäädä palaamattakin. Mutta siitä huolimatta kaikui virsi voitokkaana ja sen sävel vyöryi yli kirkon täyttäen sen holvit ja korkean kupoolin.
"Jos sotaan kaadunkin, ma saan
Viel' ihanamman isänmaan
Taas sulta taivahassa."
Lähtöjumalanpalvelus oli päättynyt. Vapaaehtoinen joukko teki täyskäännöksen ja marssi hiljaa kirkosta ulos. Taas vilahtelivat valkoiset nenäliinat ja seurakuntalaisten silmiin kohosi kyyneleitä. Monet suuntasivat taas katseensa Vapahtajan kuvaan kirkon perällä. Mutta Vapahtaja ei nyt puhunut mitään. Hän oli vain kohottanut kasvonsa taivaaseen päin kuin rukoillakseen sieltä siunausta lähteville. Ihmiset ymmärsivät sen ja nenäliinat painautuivat kyyneleisille kasvoille…
Mutta päät pystyssä, loistavin silmin, astui nuori sotilasjoukko tuomiokirkon portaita alas.
Korkeudessa loisti aurinko ja puistojen puissa kimalteli huurre…
MATKALLA RINTAMALLE.
Liekö missään koskaan mieliala sellainen kuin sotanäyttämölle matkustavassa sotajoukossa, joka palaa taisteluinnosta? Ei ole vielä koettu sotaretken vaaroja eikä vaivoja. Kaikki on uutta. Retken päämäärä kajastelee vain mielessä kuin sadun luvattu maa. Mielikuvitus askartelee ja loihtii esiin hurmeisia taistelukenttiä, joilla sotajoukko rynnistää eteenpäin. Sankarihaamut astuvat haudoistaan ja liittyvät suureen, hurjana hyökkäävään parveen. Mukana on Kaarle XII pitkine lyömämiekkoineen, Napoleon valkoisen ratsunsa selässä, v. Döbeln side otsallaan ja Adlercreutz ja — kuka jaksaakaan luetella kaikki ne historian sotasankarit, jotka koulupojan mielikuvituksessa elävät.
Veri ei tunnu vereltä vielä. Se on pikemmin kuin silkkiä taikka samettia.
Sellainen kohonnut, innostunut juhlamieli vallitsi Oulun poikienkin joukossa, jotka olivat matkalla rintamalle. Koulupoikien innostus varsinkin oli tavaton. Se johtui yhtäältä ilosta, jonka synnytti vapauden tunne. Sitähän he eivät olleet paljoakaan kokeneet, paitsi ehkä kesillä joskus. Toisaalta oli siihen syynä tieto lähestyvistä taisteluista, joiden symbolina oli vaunun seinällä riippuva kivääri. Kun kerran sellainen oli uskottu miehen kouraan, olivat entiset ajat olleet ja menneet.
Tuo sydämellinen, melkein poikamainen ilo tuli näkyviin varsinkin rautatieasemilla, joille oli kerääntynyt runsaasti kansaa "sotapoikia" nähdäkseen. Suomalaisen olennossa ja käytöksessä ilmenevä tavallinen jäykkyys oli kuin poispuhallettu. Ei kysytä, oltiinko tuttuja ennestään. Juteltiin kuin vanhat ystävät. Oli somaa nähdä harmaapäisen, juurevan isäntämiehen keskustelevan innostuneen koulupojan kanssa. Edellisen silmissä oli niin ystävällinen välke jälkimäisen pajattaessa ja selittäessä kuin omalle isälleen. Melkeinpä olisi luullut, että täällä vasta olivatkin vanhemmat vastassa jättämässä jäähyväisiä pojilleen. Sellainen sydämellinen ilo vallitsi kaikkialla.