Ensimäinen ajatus, joka lähti pyörälle menneessä päässä liikkeelle, koski kivääriä. Olihan hänellä kivääri! Oli toki. Ja latingissa vielä. Ei tässä sentään niinkään hätäännytä. Joku kuti se löysätään, ennenkuin henki jättää. Olihan hän ollut sellaisten miesten opissa kuin Soveliuksen jääkärin… ja se mies ei ollut mamman poikia.
Matti otti kiväärin reestä ja rupesi toisella kädellä peräyttämään ruunaa, pitäen silmällä vaarallista kukkulan lakea. Vielä ei häntä oltu huomattu, joten pelastuminen oli mahdollista.
Yht'äkkiä hän pysähtyi. Kukkulan lakea hiipi mies kumarassa, etempänä tuli toinen ja kolmaskin. Mutta — ne eivät olleetkaan punikkeja. Puvuista ja päähineistä hän tunsi ne omalle puolelle kuuluviksi. Ja yhdellä oli käsivarressa nauha, jossa seisoi: V.P.
V:n pataljoonan miehiä!
— Tat-tat-tat tara-rat-tat-tat! Pitkä, mahdottoman pitkä laukausten ketju yhtä perää. Siellä oli kuularuisku kukkulalla.
Matti höröstyi. Siinä oli nyt varmaankin hänen edessään tuo hävytön "ruuta", joka tunnin verran oli pommittanut oululaisia selkään.
Hänen päässään risteilivät ajatukset tavallista nopeammin. Hän nykäisi vavahtelevan hevosensa käyntiin ja ajoi kukkulalle.
Siellä puuhasivat miehet konekiväärinsä ääressä kuin muurahaiset. Yksi syötti, toinen tähtäsi, kolmas komensi ja neljäs piti patruunavöitä valmiina.
— Kuulkaa! huusi Matti niin paljon kuin jaksoi ja astui konekiväärin ääreen pidellen suitsiperiä kädessään. — Ne ovat Oulun poikia! Älkää te ampuko… omia ihmisiä! Konekiväärin päällikkö heitti häneen oikean häränsilmäyksen.
— Mikä tolvana sinä olet? Mene hiiteen hevosinesi, tahi oikaiset koipesi tässä, ärjyi hän hiestynein kasvoin.