Mutta Matti ei hätääntynyt. Hän hillitsi säikkyilevää hevostaan ja toimitti pyörein silmin, naapukka syvällä korvia myöten: — Ne ovat omia ihmisiä… Oulun poikia. Älkää te ampuko!
Mutta vastaukseksi tuli vain: tat-tat-tat!
Innokkaat V:läiset eivät uskoneet yksinkertaisen näköistä maalaispoikaa.
Mutta silloin Matin pudasjärveläinen sisu kuohahti. Vähääkään välittämättä luotien viuhinasta hän harppasi kuularuiskun ääreen pidellen yhä suitsiperiä kädessään, ja karjaisi: — Katsokaa! Siellä makaa jo hevonen riihen kupeella… ja tuota… te ammutte vain. Se on hävytöntä ja vaarallista!
Kukaan ei välittänyt hänestä mitään. Syöttäjä sieppasi vain uuden vyön valmiina työntämään sen koneeseen. Mutta sitä hänen ei olisi enää pitänyt tehdä.
Sillä nyt Matti kerrassaan raivostui. Hänestä nämä V:läiset olivat aivan käsittämätöntä joukkoa. Eivät uskoneet rehellistä puhetta ollenkaan.
Hän hyppäsi hevosensa taakse, löi sitä suitsiperillä selkään, niin että ruuna hypähti kohoksi, ajaa karautti rekensä konekiväärin viereen ja ärjäisi:
— Pois tieltä!
Konekiväärin komentaja joutui aivan pois suunniltaan.
— Mitä peeveliä sinä värkkäät, poika? Häh?