Sitä oli pappi odottanutkin. Hänen aavistuksensa oli toteutunut. Se tuli tavallaan kuin helpoitus raskaan, piinallisen levottomuuden jälkeen, mutta samalla se tyrmistytti hänet siihen paikkaan. Nyt kun hän sen kuuli, se tuntui mahdottomalta.
— Onko se totta? kysyi hän ja tarttui hiihtäjän käsivarteen.
— On. Minä tulen juuri sieltä.
Papin käsi vaipui hervottomana alas. Se on totta. Pitihän hänen se tietää.
Alakuloisina ja synkkinä lähtivät ruuanviejät matkaan. Tämä oli onnettomuuksien päivä. Nyt oli jo kaksi poissa tutusta, rakkaasta joukosta. Kuinka monta tuli vielä olemaan, ennenkuin verinen ottelu oli lopussa?
Tie kulki pitkin järven rantaa ja nousi ylös huimaavaa mäkeä, kiemurrellen eteenpäin kapeana nauhana. Tien varrella näkyi jälkiä punaisten majailusta. Tuontuostakin tuli vastaan paikkoja, joissa he olivat syöttäneet hevosiaan, muutamissa pitempiäkin aikoja. Lumi oli poljettu kovaksi ja tienvarret olivat täynnä heinäntörkyä. Etempänä näkyi vielä selviä jälkiä heidän ketjupoluistaan. Niitä pitkin olivat hiipineet punaryssät, nuo maansa unohtaneet, vainolaiseen liittyneet. Murhan- ja saaliinhimoisina he olivat öisten ryövärien lailla metsiä madelleet. Nyt he olivat onneksi poissa. Muuten ei tietä olisi ollut niin rauhallinen ajaa.
Tuli vastaan osasto vaasalaisia, kuljettaen vankijoukkoa välissään. Kaksikymentäkaksi punakaartilaista marssi siinä Lavialle vangiksi joutuneina. Puolet joukosta oli aivan nuoria poikasia. Tuskin olivat vielä kuuttatoistansa täyttäneet. Useat heistä painoivat lakin silmilleen, kun pappi tovereineen heidät sivuutti.
Jo näkyivät ensimäiset kuormastot. Ne olivat vaasalaisten. Oululaisten kuormasto oli aivan etupäässä. Miehet ajoivat hiljakseen ohi ja saavuttivat määräpaikkansa.
Oli virkistävää tavata omia miehiä lähellä taistelulinjaa. Ryhmänjohtaja Leino P. oli ensimäinen, jonka he kohtasivat. Hän oli haavoittumaton, mutta uupunut päivän ponnistuksista. Taistelu oli ollut ankara ja väsyttänyt miehet aivan perinpohjin. Mutta siitä huolimatta he olivat kestäneet ja yhä syytivät heidän kiväärinsä tulta viholliselle, joka oli Suodenniemen kirkonkylässä melkein saarroksissa. — Taloudenhoitaja tarjosi ruokaa uupuneelle miehelle, joka ei koko päivänä ollut syönyt kuin pari voileipää.
Jätettyään ruokatavarat kuormastoon palasivat ruuantuojat takaisin. He olivat saaneet kuulla, että päivä oli ollut verinen. Toistakymmentä oululaista oli haavoittunut. Kaatuneita ei toistaiseksi ollut kuin kaksi. Mutta komppanian varapäällikön Eino E:n kuolema oli tehnyt lamaannuttavan vaikutuksen koko miehistöön.