Paluumatkalla he poikkesivat muutamaan torppaan, jossa majaili ambulanssi. Juuri kun he saapuivat sinne, oli torppaan kannettu kuolettavasti haavoittunut parooni A. Kankaanpäästä. Hän oli taistellut kuularuiskunsa ääressä uljaasti koko päivän, kunnes häneen iltahämyssä, melkein taistelun lopussa, oli sattunut luoti. Nyt hän makasi torpan tuvassa, jossa sotilaslääkäri häntä parhaillaan sitoi. Hänen tilansa kuului olevan toivoton, sillä luoti oli mennyt pään läpi.

Hetken kuluttua meni pappi ambulanssihuoneeseen. Siellä oli aivan pimeä. Sanitäärit eivät olleet joutaneet sytyttämään lamppua, omistaessaan kaiken aikansa kuolevalle. — Nyt oli sankari päässyt lepoon ja tohtori sytytti lampun.

Paareilla lepäsi nuori, kaunis mies. Otsa oli korkea ja puoliavoimen suun piirteet klassillisen hienot. Silmät olivat jääneet hiukan raolleen. Kuolema oli painanut niille jo suudelmansa.

Sanitääri kaivelee kuolleen taskuja ja vetää esille vainajan rahat ja muita papereita. Toisesta povitaskusta tulee esiin kokoon taitettu paperi. Sanitääri avaa sen. Se on 91 psalmi, joita lentolehtisinä oli jaettu sotilaille pitkin rintamaa. Omituinen liikutus valtaa sanitäärin. Hän räpyttelee silmiään kuin estääkseen esiin pursuvia kyyneleitä pääsemästä valloilleen ja ojentaa lentolehtisen lääkärille, joka on koonnut kaikki vainajalle kuuluvat paperit yhteen kimppuun.

Sängyssä peräseinällä nukkuu haavoittunut sotilas ja valittaa unissaan.
Keskellä tuvan lattiaa lepää paareilla toinen, uinuen ikuista unta.
Porstuan läpi kuuluu miesten puoliäänistä puhelua toisesta tuvasta.
Siellä on sotilaita levähtämässä ja kahvia juomassa.

Hetkisen kuluttua on pappi jälleen matkalla Lavian kirkolle, jonne on kahdeksisen kilometriä taistelupaikalta. Kuun sirppi valaisee metsäistä tienvartta, jonka yli kiviset kilometripylväät heittävät varjonsa.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Pappi havahtuu mietteistään. Niin, sunnuntai…

Kahdelle hänen tovereistaan oli koittanut ikuinen sunnuntai…

PITKÄNPERJANTAIN SAARNA.

Pienessä kamarissaan Kujakadun varrella istui kenttäpastori Koski ja kirjoitti. Hän oli äsken palannut rintamalta kotiin, toimittaakseen viimeisen palveluksen parille komppaniansa pojalle, jotka olivat kaatuneet S:n taistelussa. Vaikka oli ollutkin hupaista pitkän poissaolon jälkeen päästä kotiin lasten ja vaimon luo, ei pastori ollut oikein jaksanut nauttia jälleennäkemisen ilosta. Omituinen levottomuus oli vaivannut häntä koko kotonaolojan. Hänestä oli tuntunut, että komppanian miehistö oli jäänyt aivan turvattomaksi hänen poislähdettyään. Se oli tavallaan hyvin lapsellinen ja itserakas ajatus, mutta siitä huolimatta ei se ollut jättänyt häntä rauhaan. Pojat vaelsivat vaaroissa ja taisteluissa eikä joukossa ollut ketään, joka olisi heitä valmistanut kuolemaa kohtaamaan. Ainakaan ei ollut toista pappia komppaniassa ja tuo tehtävähän kuului lähinnä papille, sotapapille. — Tämä ajatus oli taakan tavoin painanut pastoria ja samentanut perheen jälleennäkemisestä johtuneen ilon.