— Mutta siitähän minun ei pitänyt puhua. Tykkien virsi, sehän oli siitä, josta alotin. Niin, — tuo ajatus on ruvennut minua miellyttämään ja minä olen iltahetkinä kehrännyt siitä pienen ajatelman, tahi miksi sitä kutsuisin. Jos haluatte, niin minä juttelen.
Tietysti me halusimme. Olivathan Hiljaisen Yrjänän iltamietelmät muodostuneet jokaiselle meistä mitä nautintorikkaimmiksi.
— Puhu vain, kehoitin minä.
— Mutta Aslalla on kirje keskessä.
Puhuteltu huitaisi kädellään, niinkuin hänen tapansa oli.
— Ei tee mitään. Loppuikin sanottava ja mielelläni kuuntelen.
Hiljainen Yrjänä hymyili vienoa hymyään ja alkoi:
— Rauhan toimissa liikkuessaan ei ihminen kuule tykkien virttä. Siitä luonnollisesta syystä, että tykit silloin vaikenevat. Maamies kyntää pellollansa astuen hikisenä auransa kuressa. Hänen yllään kaartuu sininen taivas ja ilmassa soi leivosten liverrys. Yli niittyjen kantautuva kirkonkellojen ääni muistuttaa vain, että on lauantai ja seuraavana päivänä pyhä, jolloin on mentävä kirkkoon. — Mutta tulee toinen aika, jolloin aura seisoo pellolla koskemattomana ja sen jälessä astuva mies on tarttunut miekkaan ja kivääriin maatansa puolustaakseen. Niinkuin me nyt, — vaikka nyt on vielä talvi ja aurat ovat luultavasti kalustohuoneessa kesää odottamassa.
Hän heilutti kättään kuin hermostuneena, että vuodenaika sotki hänen ajatustensa kulun.
— Tulee aikoja, jolloin tykkien täytyy saada virtensä veisata, juhlallinen, jymisevä virtensä, joka panee maat vapisemaan ja kalliot täräjämään. Siitä ei päästä. Se on yhtä välttämätöntä kuin luonnonlakien kulku. Ilman tätä virttä ei nim. maamies voi jatkuvasti toukojansa tehdä eikä talvipuhteitaan rauhassa viettää. Ilman tätä virttä ei hän saa Jumalaansa esteettömästi palvella eikä isiensä temppelissä käydä.