Hiljainen Yrjänä istui uunin edessä, pää käsivarren varassa katsellen liekkien tanssia.
Hänellä oli taas mietehetkensä, jolloin hän pohti elämän syviä arvoituksia. Meistä hän muistutti helmikalastajaa, joka purrellaan liikkuu paikasta toiseen, sukeltaen syvyyteen silloin tällöin ja tuoden sieltä päivänvaloon mitä ihmeellisimpiä helmiä. Minä seurasin hänen katsettaan ja näin, kuinka se toisinaan laajeni sisäänpäin kuin hämmästyneenä omista näkemyksistään. Toisin vuoroin se oli ihmeellisen hämärä, harsopeitteinen ja aivan liikkumaton. Silmäripsien hiljainen väre vain ilmaisi, että katse sittenkin eli. Se oli vain pysähtynyt jotakin salaperäistä asiaa tarkkaamaan. Yht'äkkiä hänen päänsä liikahti, silmät räpäyttivät pari kertaa ja hän kääntyi meihin päin, suun ympärillä tuo hänelle niin ominainen filosoofin-hymy, jossa oli jotakin niin ylhäisen miellyttävää. Hiljaisella Yrjänällä oli jotakin sanottavaa. Sen me jokainen huomasimme. Rinteen Aslakin keskeytti kirjoituksensa ja katsoi häneen kuin odottaen.
— Pojat, oletteko koskaan kuulleet tykkien virttä?
Siinä oli taas yksi hänen omituisia ajatusyhdistelmiään, joihin me jo olimme tottuneet.
Hän rakasti tuollaisia sanontatapoja. Niissä oli niinkuin eräs joukostamme oli sanonut — runollista näkemystä.
Me emme vastanneet mitään eikä hän sitä odottanutkaan. Hän teki vain kysymyksensä kuin antaakseen meille merkin, että hän halusi ruveta mietelmiensä kerää purkamaan.
Me valmistauduimme kuulemaan.
Hiljainen Yrjänä katsahti meihin, kuin haluten tiedustaa, olimmeko valmiit, ja alotti sävyisään tapaansa:
— Tykkien virsi. Tuo ajatusyhdistelmä on ruvennut minua miellyttämään. Siinä on jotakin, joka muistuttaa kirkkoa, lähinnä urkuja, ja kirkko on minulle tällä sotaretkellä auennut uudessa valossa. Muistattehan, pojat, tuon ehtoollisjumalanpalveluksen? Siinä oli jotakin selittämättömän mielenkiintoista, jota en ole saanut itselleni selväksi. Johtuiko se siitä, että papilla oli kenttäpuku yllä ja jalassa tavalliset sotilassaappaat, vai herättivätkö tuon omituisen, salaperäisen tunnelman olosuhteet, joissa ehtoollisella kävimme, — kahden verisen taistelun väliajalla? Minä, joka, — niinkuin tiedätte — olen ennen kuulunut kreikkalaiskatoliseen kirkkoon ja vasta myöhemmin kääntynyt luterilaisuuteen, en voinut vastustaa haluani tulla mukaan, niin rippikoulun käymätön kuin olinkin. Liityin siis joukkoon enkä sitä kadu, sillä tuo ehtoollisenvietto ei koskaan mene mielestäni. Sovin siitä myöhemmin pastorin kanssa. Uskon, että hän minut ymmärtää.
Hän vaikeni sivellen mietteissään leukaansa. Hetken päästä hän jatkoi: