"Älkää luulko, että minä olen syyttävä teitä Isän edessä."
Tuntui kuin olisi vainaja itse lausunut hänelle nämä sanat. Niin, hän ei kyllä syyttäisi, sillä hän oli ollut valmis kuolemaan. Mutta ehkä komppaniassa oli joku toinen, joka häntä syyttäisi, joku, joka ei ollut yhtä valmis kuolemaan kuin Eenok Mikkonen?
Pastori Koski laski kirjan pöydälle ja lähti viemään kirjettänsä postiin.
HILJAINEN YRJÄNÄ.
Pitkä-Heiskanen, kuularuisku N:o 1:n syöttäjä, kertoi:
Joukossamme oli nuorukainen, ehkä tuossa seitsemäntoista korvissa oleva, pitkä ja solakka, jonka ylähuulta jo tummensi viiksien untuvainen oras. Hän oli reipas ja rivakka toimissaan, aina valmis ensimäisenä lähtemään, mihin vain miestä tarvittiin, sillä tämä nuorukainen täytti jo miehen paikan niin sodan kuin rauhankin töissä.
Hänen kotinsa oli kaukana Pohjanmaalla. Sieltä hän oli lähtenyt muiden mukana, ensimäisten joukossa. Niinkuin monen muun oli hänenkin koulunkäyntinsä keskeytynyt. Hänelle se tuotti surua, sillä hän oli koulussa niitä, joka otti opiskelun oikein velvollisuuden kannalta ja tahtoi täyttää työnsä siinäkin niinkuin mies. Sillä tällä nuorukaisella oli iästään huolimatta jo miehen mieli ja käytös. Hän oli yksi niitä harvoja varhain kypsyneitä, jotka ovat määrätyt tarttumaan elämästä kiinni lujin ottein aikaisemmin kuin toiset. Vaikka meihin muihinkin sota oli vaikuttanut kehittävästi, oli se toverissamme, "Hiljaisessa Yrjänässä", — niinkuin häntä kutsuimme, — saanut aikaan vielä suuremman muutoksen: hän oli parin kuukauden aikana miehistynyt enemmän kuin tavallisissa oloissa kahdessa vuodessa. Hänen äänensä oli saanut syvän, miehekkään soinnun, katse oli syventynyt ja hänen ahavoittunut, kuparinruskea otsansa herätti meissä ajatuksen, että hänessä oli malmia enemmän kuin meissä muissa.
Mutta yhtä ei sota ollut voinut hänessä muuttaa: hänen vähäpuheisuuttaan. Taikka, jos se oli siinäkin jonkun muutoksen aikaansaanut, oli se tapahtunut paremmin kielteiseen suuntaan: hän oli tullut vielä vähäpuheisemmaksi kuin ennen. Kerran jo epäilimme, että häntä vaivasi koti-ikävä ja että se sai hänet niin visusti vaikenemaan, mutta pian huomasimme erehtyneemme. Ei, sota oli vain saanut hänet ajattelemaan enemmän, syvemmin, perinpohjaisemmin, ja siitä johtui, että hän iltahetkinä toisten tarinoidessa vaikeni ja tuijotteli takan räiskyvään tuleen.
Hän ei ollut niitä, jotka sotaa ajatellessaan olivat kuin karille joutuneita, epätoivoisiin ristiriitoihin sotkeutuneita. Jos hän oli joskus sellaistakin kokenut, oli hän päässyt karilta irti ja ohjannut purtensa syville vesille. Sen saimme kuulla hänen mietteistään, joita hän yht'äkkiä saattoi ruveta kertomaan, juuri kun joku meistä parhaillaan muisteli jotakin kouluaikaista seikkailua taikka hauskaa sattumaa ketjussa ulkona saaristossa.
Istuimme Ahlaisissa Södergårdin peräkammarissa, joka oli melkein kaksi viikkoa ollut asuntonamme. Pojat puhdistivat parabellumejaan, "kapteeni" voiteli saappaitaan ja Rinteen Asla kirjoitti kirjettä kotiinsa. Gramofooni oli juuri vaiennut. Se oli soittanut "Amerikkalaisen lippumarssin", josta me kaikki niin paljon pidimme.