— Kukahan se mahtoi olla?
Katukäytävällä seisoskeleva vanha, harmaapartainen herra kääntyi pastorin puoleen.
— Mikkosen lesken pojaksi sanoivat, vastasi hän yksikantaan. — On kuulemma kaatunut jossakin siellä Tampereen puolessa.
Mikkosen Eenokki? Pastori Koski oli kuin ukkosen lyömä. Se ei voinut olla mahdollista.
Hän muisti kuinka Eenok Mikkonen oli vähää ennen hänen lomalle lähtöään tullut hänen luoksensa ja pyytänyt viemään kirjeen vanhalle äidilleen. Samalla hän oli pyytänyt, että pastori toisi hänen Uuden Testamenttinsa. Se oli unohtunut häneltä lähtökiireessä ja hän olisi halunnut saada sen varsinkin niiden muistiinpanojen vuoksi, joita hän N.M.K.Y:n raamattutunneilla oli siihen kirjoittanut. Hän oli luvannut ja kotiin tullessaan hän oli ensi töikseen käynyt Mikkosen lesken luona, antanut pojan kirjeen ja saanut Uuden Testamentin. Vanha leski oli ollut iloinen, kuultuaan poikansa hyvin jaksavan. 'Enhän minä olisi häntä laskenut, mutta kun hänellä itsellään oli niin suuri halu.' 'Sanoi omantunnon velvoittavan lähtemään.' 'Se onkin Eenokki niin omantunnontarkka poika.' 'Kirjoitti viimeksi tulevansa kotona käymään pääsiäiseksi, jos vaan saisi lomaa.' 'Mutta ei tainnut saadakaan.' Näin oli Mikkosen leski puhellut ja pyyhkinyt silmiään ilon kirkastaessa hänen kasvojaan.
Ja nyt oli Mikkosen Eenokki tullut kotiin, vaikka eri tavalla kuin äiti oli odottanut.
Pastori Koski huomasi jääneensä yksin portilleen. Vanha, harmaapartainen herra oli mennyt ja katu oli tyhjä.
Hän palasi sisälle ja istahti murtunein mielin pöytänsä ääreen.
Eenokki Mikkonen ei ollut enää lukemassa hänen saarnaansa. Hän oli päässyt "lomalle", pitkälle, loppumattomalle. Eikä hän tarvinnut enää Uutta Testamenttiansakaan.
Pastori otti pöydältä mustakantisen kirjan. Se oli Eenok Mikkosen Testamentti. Näki, että sitä oli ahkerasti käytetty. Hän avasi sen umpimähkään ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin Johanneksen evankeliumin sanoihin: