Hiljainen Yrjänä vaikeni ja kääntyi meihin syrjittäin, ruvetakseen entiseen tapaansa tuijottelemaan tuleen. Me olimme siihenkin jo niin tottuneet, ettei sitä kukaan pahakseen pannut. Minä mietin vain, että hän olisi sopinut papiksi niin erinomaisen hyvin. Olihan hänen esityksensä ollut kuin pienoinen saarna. Teoloogi hänestä tulisi ja verraton. Minä kuvittelin jo mielessäni Hiljaista Yrjänää pappina, papinkaulus kaulassa ja kappa selässä, kun samassa komppanian päällikkö astui huoneeseen:
— Hyvää iltaa pojat! lausui hän, ja me kavahdimme pystyyn seisoen suorina kuin tikut.
— Kuka haluaa lähteä tiedusteluretkelle?
— Minä!
Hiljainen Yrjänä oli noussut ja katsoi komppanian päällikköä tyynesti silmiin.
— Hyvä on. Mutta retki on vaarallinen, eikähän Yrjänä olisi joka kerta velvollinen.
— Minä lähden halusta, lausui Yrjänä ja hänen äänensä soi vakuuttavana.
Oli jo ilmoittautunut toisiakin ja komppanian päällikkö nyökäytti tyytyväisenä päätään. Minä olin loukannut jalkani enkä siis voinut lähteä.
— Hyvä on. Kello kymmenen olette valmiit.
Komppanian päällikkö poistui. Pojat rupesivat laittautumaan lähtökuntoon. Pahoittelin, etten päässyt mukaan. Nyrjähtynyttä jalkaani pakotti heti kun vähänkään enemmän sitä vaivasin.