Hiljainen Yrjänä istui ja katseli tuleen. Hän ei tehnyt kiirettä, istui vain ja mietiskeli. Kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään valmistamista ennen retkelle lähtöä.
— Ei ole. Minun parabellumini on kunnossa ja kiväärini puhdistin jo eilen.
Ja hän istui ja kehräsi mietteitään, kunnes lähdön hetki löi.
Kello kymmenen he olivat lähtökunnossa, pukeutuneina valkoisiin hiihtokaapuihin. He vyöttivät parabellumit vyölle ja heittivät kiväärit selkään.
— Terve nyt! sanoivat he ovessa mennessään.
— Terve, terve! Onnea retkelle.
Viimeisenä astui Hiljainen Yrjänä. Hän kääntyi ovessa ja nyökäytti minulle päätään huulillaan tavallinen filosoofin-hymynsä.
Kun pojat aamulla palasivat, ei Hiljaista Yrjänää ollutkaan mukana.
Ihmettelin ja kysäisin, mihin hän oli joutunut.
— Kaatui, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus. — Emmekä saaneet ruumistakaan mukaamme.
Menin aivan sanattomaksi hämmästyksestä. En tahtonut uskoa korviani.
Hiljainen Yrjänäkö kaatunut? Se ei ollut mahdollista.