Tunsin, kuinka poskeni kostuivat, kun pojat kertoivat tapauksen.
— Oli sellainen helvetillinen kiväärituli, etten ole mokomassa ennen ollut, lopetti kertoja.
Minulta jäähtyi keittiöaliupseerin tuoma kahvi pöydälle. Tuntui niin kummalta ajatella, että Hiljainen Yrjänä lepäsi tuolla ulkona saaristossa valkealla, lumipeitteisellä selällä ijäksi hiljenneenä.
Mieleeni johtuivat hänen eilisiltaiset mietelmänsä "tykkien virrestä".
Hänen viimeiset sanansa kaikuivat korvissani:
"Jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me Israelin lasten lailla voitamme itsellemme luvatun maan."
Hän oli tarkoittanut "uutta Suomea", jota me nyt olimme valloittamassa itsellemme, mutta minä olin vakuutettu, että hän oli voittanut "luvatun maan" vielä kauniimmassa merkityksessä.
VALKOINEN TAMPERE.
Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi. Ilman ponnistuksia ja uhrauksia se ei ollut tapahtunut, mutta olihan muutos ollut uhrauksien arvoinen.
Aikaa se myöskin oli kysynyt, mutta olihan muutos ollut siksi suuri, ettei se lyhyemmässä ajassa olisi ollut mahdollinenkaan.
Tykkien, haupitsien, kuularuiskujen ja kiväärien paukkuessa se oli tapahtunut hiljalleen, mutta varmasti, askel askeleelta, aivan kuin talven kangistama puu keväällä puhkeaa lehteen.