Tarkoitan ruumisarkkua, nuoren vainajan viimeistä maallista asuntoa.
Olet luonnollisesti nähnyt. Vapaussodan aikanahan näit melkein jok'ainoa päivä.
Saapui juna etelästä ja sen mukana kuusilla kaunistettu musta umpivaunu. Mutta mustasta vaunusta nostettiin ulos valkoinen arkku.
Ikkunasi ohi kuljetettiin tuontuostakin valkoista arkkua. Sotilaat seurasivat sitä kunniavahtina ja yleisö pysähtyi vakavana katukäytävälle. Se ymmärsi valkoisen arkun merkityksen: taas oli joku kaatunut isänmaan puolesta, uhraten nuoren henkensä vapauden suurelle, pyhälle asialle.
Mutta oli toisenlaisiakin katselijoita kuin nämä päänsä paljastaneet miehet ja hiljaiseen hartauteen vaipuneet, katukäytävälle pysähtyneet naiset, joiden silmistä loisti osanotto ja sääli.
Mitä kaikkea sisältääkään kaupungin katu, jota pitkin valkoinen arkku vaelsi! Se sai osaksensa ivallisia katseita, huulille kohonneen kylmänkatkeran, usein julkean hymyn. Ja sen näkeminen sytytti nuoressa sydämessä ilkeän vahingonilon.
Oli surullista, että valkoisen arkun piti kulkea katua, jossa loka lainehti.
Mutta valkoinen arkku oli pyhä. Sen hohteisesta pinnasta kilpistyi pois sille heitetty loka: arkussa lepäävä nuori sankari ei ollut pilkkakatseiden ulottuvissa. Hän nukkui rauhallista unta ja hymyili.
Kadulla kohtasi valkoista arkkua myötätunnon ja vastenmielisyyden ristiaallokko. Mutta se purjehti tahrattomana tietänsä. Sen rinta oli puhdas kuin joutsenen rinta ja hohtavanvalkoisena se saavutti määräpaikkansa: kodin rauhallisen, tyvenen sataman.
Siellä oli valkoisen arkun paikka. Siellä käsitettiin oikein sen kallis sisältö.