Mitä sisälsikään valkoinen arkku?
Kotona, vasta kotona se oikein ymmärrettiin.
Se sisälsi kultaa, joka uhrattiin lunnaiksi isänmaalle. Se sisälsi äidin lemmen ja isän toivon.
Sillä äidin lempi ja isän toivo ovat kultaa, jalompaa kuin kulta.
Kotona tunsi valkoinen arkku olevansa oikeassa paikassaan. Se mukautui niin sopivasti eteisen penkille, ikkunan alle, johon iltapäivä-aurinko paistoi. Se ei tahtonut ollenkaan ketään pelottaa. Se ymmärsi, ettei kotona sopinut ketään pelottaa. Se tunsi kyllä pelon ja pelon vaikutuksen, sillä olihan sen kaksoisveljellä, mustalla arkulla niin suuri kiusaus herättää elävän ihmisen povessa kuoleman kammottava tunne. Mutta valkoinen arkku oli mukautuvainen. Se osasi olla hiljaa, kun tarvittiin. Ja vielä enemmän: se osasi kuiskata portaita nousevalle vieraallekin: "Älä pelkää! Älä yhtään pelkää!"
Valkoinen arkku oli niin ihmeen mukautuvainen. Se ymmärsi, miten kodissa tuli olla.
Ja siksipä se niin hyvin pääsikin tuttavuuteen kodin muiden esineiden kanssa.
Kun se eteisen sisäovesta huomasi vanhan kaappikellon, joka oli valkoinen niinkuin se itsekin, oli se heti valmis hieromaan tuttavuutta sen kanssa.
"Kuka sinä olet?" kysyi kaappikello.
"Minä olen valkoinen arkku."