Kilpualla tuli vastaan etelän postijuna. Joku matkustajista hyppäsi sotilasjunaan.
— Hyviä uutisia! Pietarin rata katkaistu Kämärän luona.
Se tieto vaikutti kuin kepin survaisu ampiaispesään. Sitä turinaa ja porinaa! Ei tahtonut saada omaa ääntänsä kuuluville lainkaan.
— Onko se totta?
Matkustaja hätääntyi. Hän ei oikein tiennyt, tekikö hänen uutisensa hyvän vai huonon vaikutuksen, Kerrotaanhan Aleksanteri Suuresta, että hän itki kuultuaan isänsä Filippoksen voitot. Hän kun luuli, ettei hänen osallensa enää jäisi mitään. Näytti siltä kuin olisi tuossa riehuvassa joukossa ollut monta pikku Aleksanteria, joihin matkustajan iloiset kasvot vaikuttivat melkein ärsyttävästi. Mutta se oli vain harhaluulo. Suurin enemmistö otti raikuvalla riemulla vastaan hyvän uutisen ja ne, jotka eivät puhuneet mitään, eivät olleet ehtineet vielä innostua.
— Asiat ovat hyvällä tolalla, hihkaistiin.
— Ovat, niinkuin ovat olleetkin.
Saavuttiin Kannukseen. Siellä oli varattu päivällinen retken osanottajille. Oli maitoa, oli leipää ja maukasta kauravelliä, jota ahmien syötiin. Hyvä tuuli, joka pitkin matkaa oli pitänyt poikien mieltä vireissä, antoi hyvän ruokahalun. Ja kahvia oli myös. Sitä oli ollut melkein joka toisella asemalla. Ja juotu sitä oli myös, sydämen halulla.
Laululla saattelivat ystävälliset kannuslaiset Oulun poikia matkalle. Lauloi yksiääninen naiskuoro kirkkain äänin. Ja valoisin mielin sitä kuunneltiin:
Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa!
Sinuun koskea ei väkivalta saa.
Sua suojelemme,
Verin varjelemme.
Ollos huoleton!
Poikas valveill' on.