KALLA (katsoen pastoria vakavana). Rupesi huolettamaan… se eläkeraha, kun ei kuulukaan.
PAPIN ROUVA (huutaa viereisestä huoneesta). Alfred! (Pastori nousee ja menee viereiseen huoneeseen.)
KALLA (yksin). Kirjoittanut se on pappi. Ei hätää… Olisi heti sanonut… mutta ei puhunut mitään.
PASTORI (palaa takaisin huolestuneen näköisenä). Minulla on pikku poika sairaana. Lääkäri sanoo, että se on lapsihalvausta. Se on vaikea tauti ja sitä on täällä useassa paikassa. (Kooten ajatuksiaan.) Niin, mitä se Kalla? Siitä eläkerahastako? (Katselee Kallaa tuskaisa ilme kasvoillaan.)
KALLA (Pyöritellen lakkia kädessään). Niin, kun ei ruvennut kuulumaan, vaikka pappi sanoi jo toissa jouluna kirjoittaneensa… keisarille.
PASTORI (on käynyt kovin hämilleen; siirtelee pöydällä olevia papereita syrjään, eikä puhu mitään tovin). Niinhän minä taisin sanoa.
KALLA (innostuen). Joo, niin pappi sanoi, että kirjoitettu on, mutta ei ole keisari ehtinyt vielä asiaa tutkia.
PASTORI (yhä edelleenkin hämillään ja hermostuneena). Niin… se nyt oli… semmoista… että… että… (kynsäisee korvallistaan) että… on ollut niin paljon asioita ja toimia, että… tuota…
KALLA (keskeyttäen, kasvot loistaen). Älä sie puhu, veljeni. Kyllä minä käsitän, että ei se keisarin konttori ole juuri niinkuin nimismiehen taikka papin. Siellä on kaikki riikin asiat… ja niitä on nokko. Älä sie puhu! Jo minä tullessa ajattelinkin, että pappi, kristitty mies, ei valehtele. Kirjoittanut on, ja niinpä arvasin oikein. Sitä sanoi koulumieskin.
PASTORI (on punastunut korviaan myöten). Niin… katsohan… se asia on nyt sillä tavalla… että…