Käsivars kun herposi herran,
Tutun ään' kun kaikunut enää ei,
Poku hiljalleen, alapäisnä
Ikirauhaan herransa ruumiin vei.
Ja se meiltä muutaki silloin
Veti rattaillaan ikipäivikseen:
Elinvoiman äitini hellän
Sekä nuoruus-aikani riemuineen.
1889.
Matkamiehen kerskaussanat.
Jo poikana uin yli Impilahden
Ja ohjailin ulapoille hahden
Kera lapsuus-ystävän armahan,
Ja veikkoni kanssa ma luistin kahden
Yli Laatokan syysjään notkuvan
Ja hiihdin korkeimman kotimäen.
Ja nuorukaisina ratsastimme
Kera tarkan tutkijakumppanin
Halk' Aunuksen sekä Vepsänkin
Ja Karjalan kankait' astelimme.
Ja sulhasmiesnä mä pulkassain
Poron vuohisen kapsetta kuulla sain
Sekä säihkyntää revontulten näin.
Ja nuorikon kanssa mun kiidätteli
Hepo höyryn Unkari-heimon luo;
Ja miesnä mun laivoin liidätteli
Tsheremissihin, Mordvahan Volgan vuo,
Ja Jasvan joen yli haapiollaan
Mun Permin mies meloellen loi,
Voguulipa hurjalla valjaikollaan
Uraalin harjujen poikki mun toi.
* * * * *
Mut runoratsuin kuitenkin
On kulku kaikkein hupaisin:
Sen kaviot on kultaa,
Sen turpa tuiskuu tulta,
Sen karvat kipunoivat,
Sen silmät salamoivat,
Ja siivet sill' on oivat,
Ja lento sill' on verraton,
Fantasia sen nimi on.
Tuo vapaa hengen tuoma
On Luojan mulle luoma,
Se tulee, kun sen aika saa,
Ja lähtee, konsa haluaa,
En tiedä kusta, kunne.
Ei kammitsaa se tunne,
Ei satulaa se kanna,
Ei kannustaa se anna.