Renki noin rukoelevi,
Vaan ei tuosta toinen huoli;
Silloin tällöin päätä puisti,
Kons' ei suostunut sanoihin,
Kunpa ennätti emosta
Vanhus virkkoa sanasen,
Kiven sillä kierittävi
Poialle syämen päälle.
Kotvan katsoi huokaellen
Kaisloja kahisevia,
Vaan ei vastannut mitänä
Pakinahan palkkalaisen;
Sinnes tuossa tuijotteli
Kaisloja kahisevia,
Kunnes kyynel suuri, lämmin
Silmän ripsihin rupesi.
Niilo niinkuin pyyhkäiseisi
Hikihernehen otsasta,
Niin pivolla pyyhkäisevi
Kumman kuokkavierahansa:
Kyynel maahan kierieli
Pitkin pikkusormeansa,
Niilopa kohti kääntyneenä
Sanan virkkoi vanhukselle:
«Vieös viesti, Pentti kulta,
Saata äitille sanoma:
Nyt on Niilon onnen tähti
Surupilven peittelemä,
Ei nyt poikoa näkyne
Eikä kuulu kotvallana
Mainehens' on maahan pantu,
Kuin olisi kuollehena».
«Vaan ei kuole kuitenkana,
Eikä vaivu vainajihin,
Niin vain on, kuin konsa miesi
Vaipui valhekuolemahan:
Se kun aian oltuansa
Heräjävi hurmiosta,
Ihmiset imehtelevät,
Kummat kuuluvi hänestä».
«Minustakin moinen viesti
Vielä hälle vierähtävi,
Kuta lapset kuullessansa
Imijätkin ihmehtivät,
Silloinpa särähtänevi
Sielu armahan emoni,
Kunpa ei pakahtuneisi
Syän suuresta ilosta.»
Toldi tuon sanoa käski.
Silloin orja uskollinen
Viinilaskun laukkuhunsa
Tyhjän työntävi takaisin,
Veitsen tähtitäplikkähän
Hyvin pyyhki puhtahaksi
Sekä rasvariepusenki
Kääri tarkasti kokohon.
Sitten kontin kaikkinensa
Otti toiselle olalle
Ja hyvästi heitettyä
Jalat matkahan järesti:
Jalka käski, toinen kielsi,
Katse taakse kääntelihe,
Viimein teitä tiettömiä
Kautta kaislikon katosi.
Vanhan Aaron kaupunginmatka.
(Ote Runeberg'in Hirvenhiihtäjien 7:nnestä laulusta.)